Onnistumisia elämässäni
29.10.2024
Ihminen haluaa onnistua elämässään. Moni toivottavasti toivoo onnistumisia myös läheisilleen ja miksei kaikille tällä samalla pallolla tallustaville ihmisille.
Onnistumiset eivät kuitenkaan jakaudu valitettavasti tasaisesti ihmisten kesken. Jotkut tuntuvat onnistuvan päivittäin, toiset eivät taas koe suurta onnistumista yhtäkään kertaa elämänsä aikana.
Tai näin ainakin moni kokee, sillä onnistuminen on enemmän suhteellista kuin konkreettista. Se, minkä joku kokee suurena onnistumisen ja ilon aiheena, toinen näkee pettymyksenä ja epäonnistumisena.
Lääkärivanhempiensa piiskaama ”kympin tyttö” saattaa murtua saadessaan kokeesta yhdeksikön, kun taas sukunsa ensimmäinen ylioppilas voi olla onnensa kukkuloilla ylioppilaskokeen ”approbatur”-merkinnästä.
Onnistumisiin voikin suhtautua niin monella eri tavalla, aivan kuten epäonnistumisiinkin.
Minä esimerkiksi koin elämäni ensimmäiset onnistumisen hetket oppikoulujen urheilukilpailuissa. Olin tosiasiassa voittanut ensimmäisen kolmiottelukilpailuni kansakoulussa, mutta opettaja oli tarkoituksella jättänyt siitä kertomatta minulle, jotta minulla olisi varmasti mahdollisimman kurja olo.
Oppikoulussa olin kuitenkin jo niin ylivoimainen, etenkin hiihdossa, ettei menestymistäni olisi voinut pimittää, jos joku niin olisi yrittänyt tehdä.
En kuitenkaan osannut olla iloinen onnistumisestani. Isäni serkun Matti Koskenkorvan vaimo Laura oli kysynyt oppikoulun rehtorilta, että eikö Joukoa kuuluisi onnitella Harjavallassa järjestetyn kilpailun voitosta. Rehtori oli tiuskaissut, ettei Jouko ollut koululainen, vaan metsätyömies.
Ja oikeassahan hän oli. Työelämässä aloinkin sitten saamaan onnistumisia, jotka palkittiin konkreettisesti palkalla. Se oli minulle, jolla ei ollut koskaan ollut rahaa, ja joka ei ollut koskaan saanut kehuja, kuin huumetta.
Vielä 50-luvun lopulla kova työmies oli jonkinlainen vaihtoehto poikaystäväksi monelle nuorelle naiselle. Tänä päivänä näin ei kuulemma enää ole.
Se ei kuitenkaan minua auttanut, sillä muonamiesvuosinani vietin lähes kaiken vapaa-ajan naapurien tuvissa kuuntelemassa minua vanhempien ihmisten tarinoita. Erityisesti minua kiinnostivat kovat, jopa legendaariset mittasuhteet saaneet työsuoritukset. Jälkikäteen olen kyllä miettinyt, että kuinka paljon kylänmiesten kertomissa tarinoissa on ollut väkiviinan tuomaa lisää.
Kerrankin erään muonataloni isäntä kertoi, että venäläinen sotavanki oli niittänyt Laatokan saaressa kerralla hehtaarin alan kauraa.
Päätin tästä innostuneena yrittää samaa jo seuraavana aamuna. Työt alkoivat aamuviideltä. Samaan aikaan kun niitin, isäntä teroitti toista viikatetta.
Iltapäivän ja illan mittaan pellonreunaan kerääntyi joukko miehiä. Olin jo silloin alkanut kiinnostumaan tytöistä ja toivoinkin edes yhtä tyttöä katsomaan, mutta yksikään ei tullut. Ja taisipa olla niin, että kylänmiehetkin olivat katsomassa minua kuin sirkuseläintä, sen sijaan että olisivat ihailleet kovaa työsuoritustani. Onneksi kuitenkin en sitä silloin tiennyt.
Sittemmin tein samanlaisia työsuorituksia niin pölkynkuorinnassa, alumiinioksidin lastaamisessa, betonin kärräämisessä kuin hiilen lapioinnissakin. Olipa jollain suorituksella ihan naisväkeäkin todistamassa.
Varsinaisella työurallani olen onnistunut lähes yhtä usein kuin olen epäonnistunutkin. Erityisesti valmentamisessa on sellainen erityispiirre, että pienistäkin onnistumisista pitää pystyä nauttimaan.
Minä ja valmentamani urheilijat pystyimme nauttimaan jokaisen onnistuneen harjoituksen jälkeen.
Valitettavasti suuren yleisön ja toimittajien mielestä ainoita onnistumisen hetkiä urheilussa ovat vain suuret voitot, mieluiten kansainvälisillä areenoilla. Uskallan puhua sekä valmentajien että urheilijoiden puolesta, että mikäli onnistumisen tunteen voisi kokea vain kerran neljässä vuodessa arvokilpailuissa, Suomessa ei olisi sitäkään vähää valmentajia ja urheilijoita kuin nykyään.
Pois lukien ehkä muutamat jääkiekkoilijat ja moottoriurheilijat, joiden onnistumista tunnutaan etenkin nykypäivänä mittaamaan enemmän työsopimuksen dollarimäärän mukaan kuin millään muulla mittarilla.
Valmennusurani suurin onnistuminen ei ole kuitenkaan edes ne pienet ja päivittäiset onnistumiset harjoituksissa. Suurin onnistuminen on ne lukuisat Lapin nuoret, joista ei koskaan tullut urheilijoita. Onnistujia heistä kuitenkin tuli mitä suurimmassa määrin. Isiä, äitejä, opettajia, lääkäreitä, poliiseja, metsätyömiehiä, hierojia. Kaikki upeita, jo eläkeikään varttuneita ihmisiä.
Perheeni pyynnöstä en näissä tarinoissani kovin tarkasti heistä kirjoita, mutta koska elämäni suurin epäonnistumiseni liittyy vanhempiini, niin elämäni suurin onnistumiseni liittyy kahteen jo aikuiseen poikaani.
Onnekseni löysin Saarijärveltä hienon puolison, jonka kanssa olemme kasvattaneet kaksi rehellistä, ahkeraa ja itsenäistä lasta. Ja mikä tärkeintä, välimme ovat hyvät ja mutkattomat erilaisista vaikeuksista huolimatta.
Toivottavasti nämä kaksi syksyistä kirjoitusta antavat lehden lukijoille miettimisen aihetta. Ehkä kiitollisuutta, että on saanut kokea onnistumisia. Ehkä haikeutta, että elämän varrelle on osunut liikaa epäonnistumisia.
Yhtä kaikki, ne ovat molemmat osa ihmiselämää, yritetään nauttia ja oppia molemmista.
