Jokkerin palsta
8.2.2023
Elämäni päivämääriä, osa 20
Karujen olosuhteiden vuoksi kehittelimme aikanaan Posiolla varsin omalaatuisia harjoituksia, joilla oli paitsi kehoa, myös mieltä voimistuttavia vaikutuksia.
Keväisin tapasimme juosta avojaloin Livojärven ja Kemijoen rantatörmiä ylös. Rinteet paljastuivat lumesta jopa kuukautta muuta ympäristöä aiemmin.
Muualla olikin vielä yli metri lunta, kuin teimme kevään ensimmäiset harjoitukset hiekkatörmillä, joiden luokse parhaimmillaan lähes kilometrin pituinen jono urheilijoita tarpoi kuin kamelikaravaani lähteelle. Nuorimmista urheilijoista pilkisti lumivallin takaa vain pipon tupsu, kun he kulkivat pitkin tekemiäni saappaanjälkiä.
Kesäisin juoksimme porojen tallaamilla kivettömillä jäkäläkankailla ja Kitkajärven rantahietikolla. Harjoituksen nostaman hien pesimme pois kirmaamalla järveen, säikäyttäen kirkasvetisen järven taimenet kauas syvänteisiin.
Harjoitusten välillä istuimme juttelemassa kaatuneiden kelojen päällä ja kuuntelimme pitkin järvenselkää kantautuvaa kuikan huutoa.
Tekninen osaamiseni ei ollut edes silloisten kollegoideni tasolla, puhumattakaan modernin ajan valmentajista. Minulla ei myöskään ollut hienoa tutkintoa etelän kouluista, mutta sitäkin enemmän kokemusta suolanmakuisesta työstä.
Tästä syystä en milloinkaan vähätellyt kovan työnteon merkitystä. Kerroin nuorille, että suurta menestystä saavuttaakseen kovaa työt ei saanut pelätä. Päin vastoin, sitä tulisi jopa rakastaa.
Suomalainen kestävyysjuoksu alkoi elää 1970-luvulla voimakkaasti uutta kukoistuskauttaan ja poikasarjojen valtakunnallisissa kilpailuissa oli ennätysmäärä osallistujia. Aivan pohjoisimpaan Suomeen saakka kantautui huhuja uusista itsensä Paavo Nurmen vertaisista juoksijoista.
Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, uskalsimme lähteä katsomaan, kuinka nopeasti etelän opein harjoitelleet nuoret oikein juoksivat.
Posiolla oli vielä vahvasti lunta, kun äitienpäivän aattona vuonna 1970 lähdimme kohti maastojuoksun SM-kilpailuita, jotka järjestettiin Keski-Suomen silloisessa mahtipitäjässä, Saarijärvellä. Vähänpä silloin tiesin, minkälainen merkitys paikkakunnalla olisi elämälleni.
Kilpailukeskus sijaitsi Summassaaren hotellissa. Hakiessamme numerolappuja hotellista, vastaamme käveli joukko Helsingin Kisa-Veikkojen nuoria urheilijoita punaruskeissa verryttelyasuissaan. He olivat varanneet majoituksen vastavalmistuneesta hotellista koko joukkueelleen.
Pyrinnöllä oli lattiamajoitus Kolkanlahden metsäkoululla. Metsäkoulua ympäröivät vähintään yhtä upeat männikkömaastot kuin Posiollakin. Se tuntui antavan jollain oudolla tavalla meille voimaa.
Itse kilpailussa pohjoisen nuoret urheilijat olivat ylivertaisia. Esimerkiksi 18-vuotiaiden poikien 5 kilometrin juoksun kolmen kärjessä oli silloinen Aavasaksan Urheilijoita edustanut valmennettavani ja myöhempi perheystävä Esa Tikkanen, Pulkkilan Ponnen Seppo Helenius sekä ensimmäisen SM-kultamitalinsa voittanut Kaarlo Maaninka. Joukkuekilpailussa Pyrinnön Allan ja Kaarlo Maaninka sekä Tapio Oivakumpu olivat suorastaan ylivertaisia.
Pitkällä paluumatkallamme tarjosin pojille ruuan Pihtiputaalla, Niemenharjun motellissa. Tarjolla oli perunamuusia ja lihapullia ruskealla kastikkeella.
Pannulla paistetut pullat muistuttivat enemmän saunan nurkalle kaadettuja hiiliä kuin ihmiselle valmistettua ruokaa. Tarjoilija kertoi kokin unohtuneen lukemaan Nyyrikkiä, jonka vuoksi pullat olivat kärähtäneet.
Pyytäessäni puolukkahilloa palaneiden lihapullien lisukkeeksi, sain kuulla puolukkasadon olleen niin huono, ettei sitä ollut nyt saatavilla. Suutuin niin perkeleesti, että huusin tarjoilijalle ”hieman” liioitellen kerääväni vuodessa 10 000 litraa puolukkaa, oli sato millainen tahansa.
Siitä lähtien olenkin kuljettanut matkoillani aina oman rasian puolukkahilloa, ulkomaita myöten. Moskovan olympialaisiin toin mukanani kymmenen litran sangollisen suurinta herkkuani. Kun nälkiintynyttä kettua muistuttanut venäläinen tullivirkailija työnsi mahorkan värjäämän sormensa survokseeni kuin pitokokki ja maiskutteli kovaäänisesti, toivoin ämpärissä olleen rotanmyrkkyä.
Kun olimme nautiskelleet ateriamme Pihtiputaalla, ajoimme taukoja pitämättä suoraan Maaningoille. Presidentti Kekkosen vuoden 1980 äitienpäivänä kunniamerkillä palkitsema Aili Maaninka kysyi meiltä jo pihassa, olimmeko nälkäisiä. Menestys kilpailuissa oli toissijaista.
Lähtiessäni kylläisenä Maaningoilta huomasin silmujen auenneen pihakoivussa. Hyppäsin portailta ilmaan niin korkealle kuin pystyin. Lapin kesä oli alkamassa.
Elämäni päivämääriä, osa 20
Karujen olosuhteiden vuoksi kehittelimme aikanaan Posiolla varsin omalaatuisia harjoituksia, joilla oli paitsi kehoa, myös mieltä voimistuttavia vaikutuksia.
Keväisin tapasimme juosta avojaloin Livojärven ja Kemijoen rantatörmiä ylös. Rinteet paljastuivat lumesta jopa kuukautta muuta ympäristöä aiemmin.
Muualla olikin vielä yli metri lunta, kuin teimme kevään ensimmäiset harjoitukset hiekkatörmillä, joiden luokse parhaimmillaan lähes kilometrin pituinen jono urheilijoita tarpoi kuin kamelikaravaani lähteelle. Nuorimmista urheilijoista pilkisti lumivallin takaa vain pipon tupsu, kun he kulkivat pitkin tekemiäni saappaanjälkiä.
Kesäisin juoksimme porojen tallaamilla kivettömillä jäkäläkankailla ja Kitkajärven rantahietikolla. Harjoituksen nostaman hien pesimme pois kirmaamalla järveen, säikäyttäen kirkasvetisen järven taimenet kauas syvänteisiin.
Harjoitusten välillä istuimme juttelemassa kaatuneiden kelojen päällä ja kuuntelimme pitkin järvenselkää kantautuvaa kuikan huutoa.
Tekninen osaamiseni ei ollut edes silloisten kollegoideni tasolla, puhumattakaan modernin ajan valmentajista. Minulla ei myöskään ollut hienoa tutkintoa etelän kouluista, mutta sitäkin enemmän kokemusta suolanmakuisesta työstä.
Tästä syystä en milloinkaan vähätellyt kovan työnteon merkitystä. Kerroin nuorille, että suurta menestystä saavuttaakseen kovaa työt ei saanut pelätä. Päin vastoin, sitä tulisi jopa rakastaa.
Suomalainen kestävyysjuoksu alkoi elää 1970-luvulla voimakkaasti uutta kukoistuskauttaan ja poikasarjojen valtakunnallisissa kilpailuissa oli ennätysmäärä osallistujia. Aivan pohjoisimpaan Suomeen saakka kantautui huhuja uusista itsensä Paavo Nurmen vertaisista juoksijoista.
Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, uskalsimme lähteä katsomaan, kuinka nopeasti etelän opein harjoitelleet nuoret oikein juoksivat.
Posiolla oli vielä vahvasti lunta, kun äitienpäivän aattona vuonna 1970 lähdimme kohti maastojuoksun SM-kilpailuita, jotka järjestettiin Keski-Suomen silloisessa mahtipitäjässä, Saarijärvellä. Vähänpä silloin tiesin, minkälainen merkitys paikkakunnalla olisi elämälleni.
Kilpailukeskus sijaitsi Summassaaren hotellissa. Hakiessamme numerolappuja hotellista, vastaamme käveli joukko Helsingin Kisa-Veikkojen nuoria urheilijoita punaruskeissa verryttelyasuissaan. He olivat varanneet majoituksen vastavalmistuneesta hotellista koko joukkueelleen.
Pyrinnöllä oli lattiamajoitus Kolkanlahden metsäkoululla. Metsäkoulua ympäröivät vähintään yhtä upeat männikkömaastot kuin Posiollakin. Se tuntui antavan jollain oudolla tavalla meille voimaa.
Itse kilpailussa pohjoisen nuoret urheilijat olivat ylivertaisia. Esimerkiksi 18-vuotiaiden poikien 5 kilometrin juoksun kolmen kärjessä oli silloinen Aavasaksan Urheilijoita edustanut valmennettavani ja myöhempi perheystävä Esa Tikkanen, Pulkkilan Ponnen Seppo Helenius sekä ensimmäisen SM-kultamitalinsa voittanut Kaarlo Maaninka. Joukkuekilpailussa Pyrinnön Allan ja Kaarlo Maaninka sekä Tapio Oivakumpu olivat suorastaan ylivertaisia.
Pitkällä paluumatkallamme tarjosin pojille ruuan Pihtiputaalla, Niemenharjun motellissa. Tarjolla oli perunamuusia ja lihapullia ruskealla kastikkeella.
Pannulla paistetut pullat muistuttivat enemmän saunan nurkalle kaadettuja hiiliä kuin ihmiselle valmistettua ruokaa. Tarjoilija kertoi kokin unohtuneen lukemaan Nyyrikkiä, jonka vuoksi pullat olivat kärähtäneet.
Pyytäessäni puolukkahilloa palaneiden lihapullien lisukkeeksi, sain kuulla puolukkasadon olleen niin huono, ettei sitä ollut nyt saatavilla. Suutuin niin perkeleesti, että huusin tarjoilijalle ”hieman” liioitellen kerääväni vuodessa 10 000 litraa puolukkaa, oli sato millainen tahansa.
Siitä lähtien olenkin kuljettanut matkoillani aina oman rasian puolukkahilloa, ulkomaita myöten. Moskovan olympialaisiin toin mukanani kymmenen litran sangollisen suurinta herkkuani. Kun nälkiintynyttä kettua muistuttanut venäläinen tullivirkailija työnsi mahorkan värjäämän sormensa survokseeni kuin pitokokki ja maiskutteli kovaäänisesti, toivoin ämpärissä olleen rotanmyrkkyä.
Kun olimme nautiskelleet ateriamme Pihtiputaalla, ajoimme taukoja pitämättä suoraan Maaningoille. Presidentti Kekkosen vuoden 1980 äitienpäivänä kunniamerkillä palkitsema Aili Maaninka kysyi meiltä jo pihassa, olimmeko nälkäisiä. Menestys kilpailuissa oli toissijaista.
Lähtiessäni kylläisenä Maaningoilta huomasin silmujen auenneen pihakoivussa. Hyppäsin portailta ilmaan niin korkealle kuin pystyin. Lapin kesä oli alkamassa.
Elämäni päivämääriä, osa 20
Karujen olosuhteiden vuoksi kehittelimme aikanaan Posiolla varsin omalaatuisia harjoituksia, joilla oli paitsi kehoa, myös mieltä voimistuttavia vaikutuksia.
Keväisin tapasimme juosta avojaloin Livojärven ja Kemijoen rantatörmiä ylös. Rinteet paljastuivat lumesta jopa kuukautta muuta ympäristöä aiemmin.
Muualla olikin vielä yli metri lunta, kuin teimme kevään ensimmäiset harjoitukset hiekkatörmillä, joiden luokse parhaimmillaan lähes kilometrin pituinen jono urheilijoita tarpoi kuin kamelikaravaani lähteelle. Nuorimmista urheilijoista pilkisti lumivallin takaa vain pipon tupsu, kun he kulkivat pitkin tekemiäni saappaanjälkiä.
Kesäisin juoksimme porojen tallaamilla kivettömillä jäkäläkankailla ja Kitkajärven rantahietikolla. Harjoituksen nostaman hien pesimme pois kirmaamalla järveen, säikäyttäen kirkasvetisen järven taimenet kauas syvänteisiin.
Harjoitusten välillä istuimme juttelemassa kaatuneiden kelojen päällä ja kuuntelimme pitkin järvenselkää kantautuvaa kuikan huutoa.
Tekninen osaamiseni ei ollut edes silloisten kollegoideni tasolla, puhumattakaan modernin ajan valmentajista. Minulla ei myöskään ollut hienoa tutkintoa etelän kouluista, mutta sitäkin enemmän kokemusta suolanmakuisesta työstä.
Tästä syystä en milloinkaan vähätellyt kovan työnteon merkitystä. Kerroin nuorille, että suurta menestystä saavuttaakseen kovaa työt ei saanut pelätä. Päin vastoin, sitä tulisi jopa rakastaa.
Suomalainen kestävyysjuoksu alkoi elää 1970-luvulla voimakkaasti uutta kukoistuskauttaan ja poikasarjojen valtakunnallisissa kilpailuissa oli ennätysmäärä osallistujia. Aivan pohjoisimpaan Suomeen saakka kantautui huhuja uusista itsensä Paavo Nurmen vertaisista juoksijoista.
Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, uskalsimme lähteä katsomaan, kuinka nopeasti etelän opein harjoitelleet nuoret oikein juoksivat.
Posiolla oli vielä vahvasti lunta, kun äitienpäivän aattona vuonna 1970 lähdimme kohti maastojuoksun SM-kilpailuita, jotka järjestettiin Keski-Suomen silloisessa mahtipitäjässä, Saarijärvellä. Vähänpä silloin tiesin, minkälainen merkitys paikkakunnalla olisi elämälleni.
Kilpailukeskus sijaitsi Summassaaren hotellissa. Hakiessamme numerolappuja hotellista, vastaamme käveli joukko Helsingin Kisa-Veikkojen nuoria urheilijoita punaruskeissa verryttelyasuissaan. He olivat varanneet majoituksen vastavalmistuneesta hotellista koko joukkueelleen.
Pyrinnöllä oli lattiamajoitus Kolkanlahden metsäkoululla. Metsäkoulua ympäröivät vähintään yhtä upeat männikkömaastot kuin Posiollakin. Se tuntui antavan jollain oudolla tavalla meille voimaa.
Itse kilpailussa pohjoisen nuoret urheilijat olivat ylivertaisia. Esimerkiksi 18-vuotiaiden poikien 5 kilometrin juoksun kolmen kärjessä oli silloinen Aavasaksan Urheilijoita edustanut valmennettavani ja myöhempi perheystävä Esa Tikkanen, Pulkkilan Ponnen Seppo Helenius sekä ensimmäisen SM-kultamitalinsa voittanut Kaarlo Maaninka. Joukkuekilpailussa Pyrinnön Allan ja Kaarlo Maaninka sekä Tapio Oivakumpu olivat suorastaan ylivertaisia.
Pitkällä paluumatkallamme tarjosin pojille ruuan Pihtiputaalla, Niemenharjun motellissa. Tarjolla oli perunamuusia ja lihapullia ruskealla kastikkeella.
Pannulla paistetut pullat muistuttivat enemmän saunan nurkalle kaadettuja hiiliä kuin ihmiselle valmistettua ruokaa. Tarjoilija kertoi kokin unohtuneen lukemaan Nyyrikkiä, jonka vuoksi pullat olivat kärähtäneet.
Pyytäessäni puolukkahilloa palaneiden lihapullien lisukkeeksi, sain kuulla puolukkasadon olleen niin huono, ettei sitä ollut nyt saatavilla. Suutuin niin perkeleesti, että huusin tarjoilijalle ”hieman” liioitellen kerääväni vuodessa 10 000 litraa puolukkaa, oli sato millainen tahansa.
Siitä lähtien olenkin kuljettanut matkoillani aina oman rasian puolukkahilloa, ulkomaita myöten. Moskovan olympialaisiin toin mukanani kymmenen litran sangollisen suurinta herkkuani. Kun nälkiintynyttä kettua muistuttanut venäläinen tullivirkailija työnsi mahorkan värjäämän sormensa survokseeni kuin pitokokki ja maiskutteli kovaäänisesti, toivoin ämpärissä olleen rotanmyrkkyä.
Kun olimme nautiskelleet ateriamme Pihtiputaalla, ajoimme taukoja pitämättä suoraan Maaningoille. Presidentti Kekkosen vuoden 1980 äitienpäivänä kunniamerkillä palkitsema Aili Maaninka kysyi meiltä jo pihassa, olimmeko nälkäisiä. Menestys kilpailuissa oli toissijaista.
Lähtiessäni kylläisenä Maaningoilta huomasin silmujen auenneen pihakoivussa. Hyppäsin portailta ilmaan niin korkealle kuin pystyin. Lapin kesä oli alkamassa.
Elämäni päivämääriä, osa 20
Karujen olosuhteiden vuoksi kehittelimme aikanaan Posiolla varsin omalaatuisia harjoituksia, joilla oli paitsi kehoa, myös mieltä voimistuttavia vaikutuksia.
Keväisin tapasimme juosta avojaloin Livojärven ja Kemijoen rantatörmiä ylös. Rinteet paljastuivat lumesta jopa kuukautta muuta ympäristöä aiemmin.
Muualla olikin vielä yli metri lunta, kuin teimme kevään ensimmäiset harjoitukset hiekkatörmillä, joiden luokse parhaimmillaan lähes kilometrin pituinen jono urheilijoita tarpoi kuin kamelikaravaani lähteelle. Nuorimmista urheilijoista pilkisti lumivallin takaa vain pipon tupsu, kun he kulkivat pitkin tekemiäni saappaanjälkiä.
Kesäisin juoksimme porojen tallaamilla kivettömillä jäkäläkankailla ja Kitkajärven rantahietikolla. Harjoituksen nostaman hien pesimme pois kirmaamalla järveen, säikäyttäen kirkasvetisen järven taimenet kauas syvänteisiin.
Harjoitusten välillä istuimme juttelemassa kaatuneiden kelojen päällä ja kuuntelimme pitkin järvenselkää kantautuvaa kuikan huutoa.
Tekninen osaamiseni ei ollut edes silloisten kollegoideni tasolla, puhumattakaan modernin ajan valmentajista. Minulla ei myöskään ollut hienoa tutkintoa etelän kouluista, mutta sitäkin enemmän kokemusta suolanmakuisesta työstä.
Tästä syystä en milloinkaan vähätellyt kovan työnteon merkitystä. Kerroin nuorille, että suurta menestystä saavuttaakseen kovaa työt ei saanut pelätä. Päin vastoin, sitä tulisi jopa rakastaa.
Suomalainen kestävyysjuoksu alkoi elää 1970-luvulla voimakkaasti uutta kukoistuskauttaan ja poikasarjojen valtakunnallisissa kilpailuissa oli ennätysmäärä osallistujia. Aivan pohjoisimpaan Suomeen saakka kantautui huhuja uusista itsensä Paavo Nurmen vertaisista juoksijoista.
Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, uskalsimme lähteä katsomaan, kuinka nopeasti etelän opein harjoitelleet nuoret oikein juoksivat.
Posiolla oli vielä vahvasti lunta, kun äitienpäivän aattona vuonna 1970 lähdimme kohti maastojuoksun SM-kilpailuita, jotka järjestettiin Keski-Suomen silloisessa mahtipitäjässä, Saarijärvellä. Vähänpä silloin tiesin, minkälainen merkitys paikkakunnalla olisi elämälleni.
Kilpailukeskus sijaitsi Summassaaren hotellissa. Hakiessamme numerolappuja hotellista, vastaamme käveli joukko Helsingin Kisa-Veikkojen nuoria urheilijoita punaruskeissa verryttelyasuissaan. He olivat varanneet majoituksen vastavalmistuneesta hotellista koko joukkueelleen.
Pyrinnöllä oli lattiamajoitus Kolkanlahden metsäkoululla. Metsäkoulua ympäröivät vähintään yhtä upeat männikkömaastot kuin Posiollakin. Se tuntui antavan jollain oudolla tavalla meille voimaa.
Itse kilpailussa pohjoisen nuoret urheilijat olivat ylivertaisia. Esimerkiksi 18-vuotiaiden poikien 5 kilometrin juoksun kolmen kärjessä oli silloinen Aavasaksan Urheilijoita edustanut valmennettavani ja myöhempi perheystävä Esa Tikkanen, Pulkkilan Ponnen Seppo Helenius sekä ensimmäisen SM-kultamitalinsa voittanut Kaarlo Maaninka. Joukkuekilpailussa Pyrinnön Allan ja Kaarlo Maaninka sekä Tapio Oivakumpu olivat suorastaan ylivertaisia.
Pitkällä paluumatkallamme tarjosin pojille ruuan Pihtiputaalla, Niemenharjun motellissa. Tarjolla oli perunamuusia ja lihapullia ruskealla kastikkeella.
Pannulla paistetut pullat muistuttivat enemmän saunan nurkalle kaadettuja hiiliä kuin ihmiselle valmistettua ruokaa. Tarjoilija kertoi kokin unohtuneen lukemaan Nyyrikkiä, jonka vuoksi pullat olivat kärähtäneet.
Pyytäessäni puolukkahilloa palaneiden lihapullien lisukkeeksi, sain kuulla puolukkasadon olleen niin huono, ettei sitä ollut nyt saatavilla. Suutuin niin perkeleesti, että huusin tarjoilijalle ”hieman” liioitellen kerääväni vuodessa 10 000 litraa puolukkaa, oli sato millainen tahansa.
Siitä lähtien olenkin kuljettanut matkoillani aina oman rasian puolukkahilloa, ulkomaita myöten. Moskovan olympialaisiin toin mukanani kymmenen litran sangollisen suurinta herkkuani. Kun nälkiintynyttä kettua muistuttanut venäläinen tullivirkailija työnsi mahorkan värjäämän sormensa survokseeni kuin pitokokki ja maiskutteli kovaäänisesti, toivoin ämpärissä olleen rotanmyrkkyä.
Kun olimme nautiskelleet ateriamme Pihtiputaalla, ajoimme taukoja pitämättä suoraan Maaningoille. Presidentti Kekkosen vuoden 1980 äitienpäivänä kunniamerkillä palkitsema Aili Maaninka kysyi meiltä jo pihassa, olimmeko nälkäisiä. Menestys kilpailuissa oli toissijaista.
Lähtiessäni kylläisenä Maaningoilta huomasin silmujen auenneen pihakoivussa. Hyppäsin portailta ilmaan niin korkealle kuin pystyin. Lapin kesä oli alkamassa.
