Jokkerin palsta
12.10.2022
Elämäni päivämääriä, osa 13
Heti maanantaiaamuna 13. helmikuuta 1967 astelin kohti Posion nimismiehen kansliaa.
Paikkakunnalla erittäin arvostettu Oskari Särkilahti oli komennettu ylikonstaapelin virasta Rovaniemeltä nuoren Posion pitäjän nimismieheksi. Kuulemani mukaan hän oli koko maan ainoa nimismies, jolla ei ollut edes alempaa korkeakoulututkintoa.
Kanslisti Saara Kalermo otti minut vastaan. Hän vaikutti pelokkaalta kertoessaan nimismiehen olevan vihainen. Oikein vihainen. Saarankin pojista tuli myöhemmin valmennettaviani.
Katsoin seinällä roikkunutta kelloa. Tasan kello kymmenen avasin nimismiehen huoneen oven. Jessus. Haukkumiseni alkoi heti, edes huomenia en ehtinyt toivottaa. Ihan kaikkea en ymmärtänyt, koska Särkilahti kirosi sekä suomeksi että saameksi, mutta se tuli selväksi, että olin pahempi kuin yksikään porovaras tai karhun salakaataja. Pöydällä ollut mustepullo pompahti aina tuuman verran ylös hänen lyödessään pöytään nyrkillään.
Kun hän aloitti kolmannen kierroksen samoja haukkuja, tein päätöksen lähteä Posiolta välittömästi. Kuin sen tietäen, hän kysyi yhtäkkiä rauhallisella äänellä, että mitä aioin nyt tehdä.
Meinasin jo vastata, että vittuako se hänelle kuului. Kerroin kuitenkin ystävällisesti lähteväni savotoille. Nimismies saatteli minut itkevän Saaran ohi ulos sanoen, että savotoilla ei äidin vieressä armeijaikään nukkuneet pärjäisi.
Ulkona valjenneessa pakkaspäivässä minulle tuli mieleeni vuosien takainen juhannusaattoilta. Olin kuorinut Isojärven rannalla pitkän pinon kuusipöllejä. Ahlströmin vanha työnjohtaja kävi vielä päivän päätteeksi tekemässä tilin.
Kävellessäni kortteeritalon pihan poikki pihkaisten housujeni taskut täynnä seteleitä, talon palmikkopäinen tytär oli kantamassa vettä lämpiämässä olleelle rantasaunalle. Hän oli monet illat istunut isolla rantakivellä katsellen kuorintaani. Nähdessään minut hän laski ämpärit käsistään ja heilautti iloisesti kättään jäähyväisiksi. Tunsin oloni niin kevyeksi, että poistuessani pihapiiristä hyppäsin korkean portin yli sitä lainkaan avaamatta.
Tyttöä en enää koskaan tavannut, mutta työnjohtajan tapasin vuosia myöhemmin. Tyttö oli kuulemma kysynyt, koska se pitkän pinon poika tulee takaisin. Työnjohtaja kertoi vastanneensa, että tuskinpa hän enää tulee. Eikä tule varmaan muitakaan yhtä pitkän pinon poikia.
Tytön iloiset hyvästit jäivät mieleeni niin voimakkaasti, että tapasin ajatella niitä aina ikävissäni. Siksi tyttö palasi mieleeni nytkin.
Kävelyni kiihtyi juoksuksi. Liekö kukaan juossut sillä tiellä yhtä kovaa. Ainakin tienvarren talojen ikkunoista menoani katsoneet talojen emännät puhuivat siitä vielä vuosien jälkeen.
Hain moottorisahani ja tyhjän kassini asuntokomerostani. Pian olinkin jo odottelemassa Kemijärvelle lähtevää Tuppuraisen linja-autoa samassa huoneessa, jonne astelin saapuessani Posiolle. Penkillä istui nytkin iso joukko huivipäisiä naisia, odottelemassa kyytiä kotikylälleen. He katselivat minua taas kulmiensa alta kuin epätoivoista etelän kulkumiestä.
Jo seuraavana kesänä olin toivottu vieras heidän kaikkien kodeissa. Kukaan meistä ei silloin sitä vielä tiennyt, elimme kaikki vain siinä hetkessä.
Minulle tuo hetki merkitsi pelottavaa epävarmuuden tunnetta. Sadat kerrat olin mielessäni nähnyt jykevien ikihonkien kaatuvan maahan, savottaemäntien vankoista liharuuista notkuvat pöydät, metsäradion soittavan Olavi Virran kappaletta Yö kerran unhoa annoit.
Nyt kun lähdön hetki oli oikeasti käsillä, en saanut ajatuksissani edes pientä varpua kaadettua. Mitä jos elämä kaukana kairoissa ei ollutkaan sellaista, jollaiseksi olin sen kuvitellut.
Silloin viereeni istui Huutolan Maija. Ensimmäinen ihminen, jolle olin puhunut Posiolla. ”Mihin olet matkalla”, hän kysyi. Ärjäisin Maijalle ivallisesti olevani matkalla Jerusalemiin, vaikka tiesin syvässä uskossa olleen Maijan tarkoittaneen kysymyksellään pelkkää hyvää.
Sitten Maija kysyi, että millainen laskupää minulla oli. Edelleen vastasin yhtä tympeästi sen olleen helvetin huono. Kiroilua inhonnut Maija kertoa kertoi, että kaupan rautapuolella olisi myyjän paikka vapaana, mutta edes vähän olisi pitänyt osata laskea.
Sitten hänen ilmeensä kirkastui. Hän sanoi veljensä Paavon olleen lähdössä huomenna hakemaan säkkikuormaa. Voisin lähteä apupojaksi. Jotenkin uskovaisen Maijan oli täytynyt aavistaa, että minua ei saisi päästää lähtemään Posiolta.
Omakin mieleni kirkastui ja pelkoni oli poissa. Nyt ei ainakaan päivään tarvitsisi murehtia, millaista savotoilla oikeasti olisi. Samalla hetkellä linja-auto Kemijärvelle lähti liikkeelle. Jos se olisi lähtenyt minuuttia aiemmin, olisin ollut kyydissä. Silloin seuraavista tarinoistani olisi tullut varsin erilaisia.
