Jokkerin palsta
28.9.2022
Elämäni päivämääriä, osa 12
Jo alle kuukauden päästä Posiolle saapumiseni jälkeen, helmikuun toisena lauantaina vuonna 1967 olin järjestämässä elämäni ensimmäisiä tanssejani, silloin Posion Pyrinnön nimissä.
Minulle kukaan ei ollut kertonut toimenkuvaani etukäteen. Olin vain kuullut miesten pelaavan pesäpalloa kesäiltaisin. Ei kuitenkaan sateella, eikä silloin kun oli kiireitä porojen kanssa. Ehkä toimenkuvaani ei tiennyt kukaan mukaan.
Jostain kuitenkin sain päähäni järjestää tanssit. Silloin tiesin tanssienjärjestämisestä yhtä vähän kuin tietokoneista nykypäivänä. Tai ehkä jopa vähemmän, sillä osaan taulutietokoneeltani lukea uutiset, katsoa sään ja kuunnella Järviradiota. Tanssienjärjestämisestä tiesin vain 2 asiaa. Tansseista piti jossain ilmoittaa ja jonkinlainen esiintyjä piti saada paikalle.
Soitin Koillissanomien toimitukseen ja sain lehteen pienen ilmoituksen otsikolla ”Hauskat tanssit Posiolla”. Rovaniemeltä sain hommattua esiintymään nuoren laulajan, Esko Rahkosen.
Esimerkiksi sitä en tiennyt, että postista olisi pitänyt ostaa veroliput, kun tanssiaika ylittää puolitoista tuntia. Tästä rikkomuksesta jouduinkin sitten oikeuteen Rovaniemelle. Tuomari sattui onneksi olemaan vanha armeijakaverini Jussi Salonen, joka oli silloin auskultoimassa pohjoisessa. Jouduimmekin vain maksamaan lipuista verot, emmekä saaneet varsinaista rangaistusta.
Toisesta virheestäni en sitten päässytkään niin helpolla. Paikkakunnan nimismieheltä olisi pitänyt hakea huvilupaa. Siitä lisää myöhemmin.
Kun lauantai koitti, ensimmäinen tanssija saapui talolle jo kaksi tuntia ennen tanssien alkamista. Olen myöhemmin järjestänyt vähintäänkin kymmeniä tansseja, joissa ensimmäistä asiakasta saatiin odottaa kaksi tuntia ovien avaamisen jälkeen.
Olin lämmittämässä talon alakerrassa ollutta saunaa itselleni, kun jäntevän oloinen nuori mies tuli seisoskelemaan saunan oviaukolle. Hän kysyi, joko naiset olivat saapuneet hauskoihin tansseihin.
Kun mies kertoi olevansa töissä Sallan Naruskan vartiostossa aivan itärajan tuntumassa, ymmärsin hänen innostuksensa. Samassa paikassa on mitattu Suomen epävirallinen pakkasennätys, -54,3 celsiusastetta. Edellisen kerran hän sanoi nähneensä naisen elokuussa. Silloin marjastamassa ollut nainen oli kävellyt liian lähellä rajaa.
Tansseihin saapui lopulta Sallasta jo varhain aamulla kohti Posiota lähtenyt mies mukaan lukien yhteensä 42 asiakasta. 39 miestä ja kolme jostain paikalle kulkeutunutta naista. Yhtään paikkakuntalaista ei tansseihin tullut. Onneksi olin rahastanut pääsymaksun jo heti talon eteisessä.
Salin ovella vahtia piti Esko Ahola. Olin tutustunut häneen jo heti ensimmäisinä päivinäni Posiolla, kun pidin harjoituksia pesäpalloilijoille. Esko oli monipuolisissa töissä metsissä ja pelloilla kehittynyt urheilulliseksi nuoreksi mieheksi. Hänestä olisi ollut aineksia vähintäänkin kansallisen tason painijaksi, minä en vain ollut kummoinen painivalmentaja.
Luotettavasta ja auttavaisesta Eskosta tuli Lapin aikani läheisin ihminen. Olimme tiiviimmin yhdessä kuin useimmat avioparit. Lukemattomia kertoja hän oli apunani, kun järjestin tansseja tai vedin harjoituksia pitäjän syrjäkylillä. Kymmenet kerran hän oli välissä, kun minun ja humalaisen riehujan välille syntyi riitaa. Silloin lauantaitanssit eivät olleet mitään pyhäkoulunopettajien virrenveisuutilaisuuksia.
Kun lähdin Posiolta, Esko jäi pois Pyrinnön toiminnasta satojen muiden tapaan. Hänestä tuli menestynyt porovalmentaja ja vuoden 2016 porokuninkuusajojen voittaja.
Kun tansseihin oli saapunut vain kolme naista, kilpailu heidän huomiostaan oli niin kovaa, että heidät revittiin jo uuteen tanssiin edellisen kappaleen lopputahtien vielä soidessa. Katselin kiihkeää meininkiä ihmeissäni. Lauttijärven maanmiesseuran talolla pyhäpukuiset miehet vasta miettivät tanssiinhakua, kun kappale oli jo puolivälissä.
Yksi mies ei kuitenkaan ollut kiinnostunut hakemaan naisia tanssimaan. Lyhyt ja kiukkuisen oloinen mies käveli edessäni edestakaisin ja kertoi minun saavani pian kuonooni. Ajattelin että tämä kuuluu tansseihin, sillä olihan minua Säkylän Eenokin lavan pihallakin uhattu turpiinvedolla.
Tai sitten syynä oli se, että minulla oli päälläni Lahdesta ostamani sileänahkainen suora puvuntakki, jollaista ei varmasti ollut niillä leveysasteilla aiemmin nähty. Ajattelin että olisi parempi, jos siirryn lavan seinustalle, ettei pikkumies vain ärsyyntyisi lisää.
Tämä sai hänet innostumaan oikein kunnolla ja seuraavan kerran ohi kulkiessaan hän hyppäsi kohdallani ja tönäisi oikein kunnolla kylkeeni. Mietin, että joutuisinko lyömään heti ensimmäisissä tansseissani. Olinhan sitä viimeiset kymmenen vuotta harjoitellut, enää ei tarvitsisi ainakaan lähteä karkuun.
Mies jatkoi samaan malliin ja kolmannen tuuppauksen jälkeen päätin mielessäni, että seuraavan kerran hän tuuppaa vasta taivaassa. Hänen – ja minun – onnekseen, seuraavaa kertaa ei tullut.
Nimittäin paikkakunnan nimismies Oskari Särkilahti oli määrännyt konstaapeli Olavi Puolakan keskeyttämään tanssit ja sulkemaan paikan välittömästi. Rehdin konstaapelin pojasta Artosta tuli muiden poikien ja tyttöjen tapaan valmennettavani.
Myöhemmin pankinjohtajana uraa tehnyt Arto oli monilahjakkuus, joka voitti poikien SM-kultaa kiekonheitossa sekä lentopallon suomenmestaruuden Seinäjoen Maila-Jussien joukkueessa vuonna 1986.
Olavi Puolakan naulatessa Pyrinnön talon ovea kiinni, hän sanoi nimismiehen kutsuneen minut puheilleen maanantaina kello kymmenen. Tasan kello kymmenen, hän painotti vielä uudelleen.
Päästyäni alakerran varastokoppiini, katsoin nurkkaan laittamaani moottorisahaa. ”Meille taitaa tulla lähtö”, sanoin ääneen.
