Jokkerin palsta
30.3.2022
Elämäni päivämääriä, osa 3
Huolimatta lukuisista elämänpolulleni siihen saakka osuneista tapauksista kaikista pysäyttävin tapahtui minulle 20. joulukuuta 1960, aivan täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Pitää kuitenkin ensin palata ajassa lähes tarkalleen puoli vuotta taaksepäin, juhannukseen 1960.
Olin silloin töissä Ruotsissa, Sundsvallin kuuluisalla alumiinitehtaalla. Olin tehtaalla tutustunut Ruotsin Pajalan kunnasta kotoisin olleeseen Johnny Anderssoniin. Johnny vaikutti mukavalta mieheltä ja ennen kaikkea hän osasi jonkin verran suomea.
Juhannuksena olimme purkamassa Johnnyn kanssa Brasiliasta tullut, alumiinioksidilastissa ollutta rahtilaivaa. Mukaan olimme saaneet kolme italialaista.
Urakka alkoi juhannusaattoiltana, mutta ensimmäisinä päivinä töitä ei varsinaisesti tarvinnut tehdä. Iso nosturi kauhaisi kerralla kolme kuutiota oksidia ruuman keskeltä olevasta luukusta. Siinä olisi lapiomies ollut vain tiellä.
Minulle tämä sopi hyvin, minulla oli takana pitkä työrupeama tehtaalla ennen juhannusta. Se tuntui sopivan myös etelän miehille, jotka pelasivat tottuneesti korttia ja joivat viinaa aikaa kuluttaakseen. Seuraavana päivänä italialaiset pyörivätkin ruumassa kuin isännän kiljutonkalla juomassa käyneet pässit.
Jossain vaiheessa lastiruumaan oli ilmestynyt maksullinen nainen, joka istui korttipöydän päällä punainen nahkahame ylös vyötärölle rullattuna. Johnny sanoi naisen antavan minulle ilmaiseksi, koska olin ainoa, joka oli tarttunut lapion varteen.
Lapioinnissa täytin jo aikamiehen mitat, muissa puuhissa en niinkään. Sitä en kuitenkaan Johnnylle kehdannut kertoa, vaan sanoin olevani väsynyt. Johnny hymähti ja sanoi minun olleen heistä ainoa, joka jaksoi kuitenkin lapioida.
Tämän jälkeen juttelimme ensimmäistä kertaa kunnolla. Hän kysyi minulta, miksi olin tullut Ruotsiin. Kun kerroin tulleeni tienaamaan rahaa, hän kertoi tietävänsä paikan, jossa saisi päivässä yhtä paljon palkkaa kuin tehtaalla viikossa. Työ olisi likaista ja raskasta, juuri minulle sopivaa.
Olin innostunut. Johnny kertoi minulle lisää paikasta, jossa hän oli itse ollut jo viisi vuotta aiemmin. Hiilikaivos Norjan Huippuvuorilla, Longyearbyen kylässä.
Kaivostyöhön vaadittiin 20 vuoden ikä. Minä en ollut vielä edes kahdeksaatoista. Johnnyn serkku omisti ammattilaistason painon. Hän järjesti minulle uuden nimen ja iän. Minusta tuli hetkeksi Arvid Ole Andersson. Syntynyt samana päivänä kuin Jouko Elevaara, mutta kaksi vuotta aiemmin Ruotsin Jällivaarassa.
Lähtö tapahtui niin nopeasti, etten ehtinyt edes hyvästellä iäkästä ruotsalaispariskuntaa, jonka vinttihuoneessa majoituin. Vähäisetkin vaatteeni jäivät sinne.
Oslon lentokentällä odottaessani lentoa Huippuvuorille tukkani oli edelleen valkoisen oksidipölyn peittämä. Johnny istui toisella puolellani, toisella puolella penkkiä oli tyhjää. Lähetin kortin Suomeen, jossa kerroin uudesta työpaikastani. Työ olisi mukavaa, siistiä ja hyväpalkkaista. Uudesta nimestäni en maininnut mitään. Sain myöhemmin kuulla, että kortti ei koskaan saapunut perille.
Työ oli kyllä hyväpalkkaista, mukavaa ei niinkään. Ei työ, eikä elo kaivosyhteisössä. Viikoittain löytyi vähintään yksi mies kuolleena. Joku oli ottanut viimeisen viinaryyppynsä tai huijannut korttipelissä. Varsinaisia kaivosonnettomuuksia tapahtui vähemmän.
Minä esitin karskia työmiestä. Työmies olin kyllä, karskista kaukana. Olin poikanen siinä joukossa. Koti-ikäväkin alkoi pikkuhiljaa vaivata. Lisäksi olin alkanut katua yhä enemmän ja enemmän isäni pahoinpitelyä. Jonka vuoksi oikeasti olin Ruotsiin lähtenyt. Sitä ei Johnnykaan tiennyt.
Kuuden kuukauden sopimukseni päättyi sopivasti joulun alla, jouluun oli enää muutama päivä aikaa. Ehtisin kotiin jouluksi. Johnny oli luvannut lähteä kanssani. Viimeisenä iltanamme kaivoskylässä lähdin kävelemään parakin ulkopuolelle, vaikka se oli äärimmäisen vaarallista alueella liikkuvien jääkarhujen vuoksi.
Johnny oli jäänyt parakkiin lyömään korttia. Aivan kuten lähes kaikkina muinakin iltoina. Kylmä pakotti minut pian takaisin sisälle. Astuessani parakkiin takaisin vaistosin heti oudon tunnelman. Pian löysin Johnnyn lattialta, puukko lyötynä selkään lapaluun alle. Sinä yönä en nukkunut.
Muistelin rippirovastin sanoneen, että helvetti olisi pahin paikka, jonka ihminen voi kuvitella. Ilmeisesti rovasti ei ollut koskaan käynyt kaivoskylässä.
Aamulla Dneprin viljavalla rannalla kasvanut ukrainalainen ystäväni Sergei hyvästeli minut kyyneleet silmissään. Vaistosimme, ettemme enää koskaan tapaisi. Jäähyväisissä on aina pisara kuolemaa, vaikka me molemmat olimme hengissä.
Paluumatkalla istuin samaan penkkiin Oslon kentällä. Tällä kertaa entistäkin pidemmän takkutukkani väri oli valkoisen sijaan hiilenmusta. Tilaa penkkirivillä oli nytkin, molemmilla puolilla.
Elämäni oli muuttunut tavalla, jota en ollut osannut odottaa tai toivoa. Pojasta kasvoi mies yhdessä yössä.
