Epäonnistumisia elämässäni
5.11.2024
Varmaankin kaikkien meidän elämäämme, olimme sitten nuoria tai vähän varttuneempia, on osunut lukuisia onnistumisia ja vastaavasti epäonnistumisia.
Olen huomannut, että mitä pidempään elää, sitä enemmän tulee käytyä läpi jo elettyä elämää – nuorempana katse, kun on vain tiiviisti tulevassa. Ajattelinkin tässä jutussa käydä läpi muutamia epäonnistumisia elämänpolkuni varrelta. Ensi viikolla sitten listaan positiivisempia asioita.
Pidän epäonnistumisia jopa jollain tavalla tärkeämpinä kuin onnistumisia. Epäonnistumiset nimittäin johtuvat onnistumisia useammin omasta toiminnasta, kun taas onnistumisten taustalla on monesti enemmän tai vähemmän onnea.
Ehkä kaikista suurin epäonnistumiseni ajoittuu jo lapsuuteen. Kuten juoksukilpailuissa, myös elämässä ensimmäinen ratakierros voi määrittää lopputuloksen.
Vietin ensimmäiset kouluvuoteni illat lähinnä suorittaen erilaisia inkeriläisen opettajani minulle osoittamia rangaistuksia, kun taas tunnolliset ikätoverini olivat silloin jo valmistautumassa yöpuulle.
Erilaiset harmittomat ja vähän vakavammat kolttoseni jatkuivat läpi kouluvuosieni. Innokkuudesta se ei ollut kiinni, olin lähes aina ensimmäinen oppilas, joka saapui kouluun. Se saattoi johtua siitä, että olin ollut koko yön Tuorilan kunnalliskodissa porsimassa emakkoja odottaen kuudelta aamulla palkaksi jaettua juuri lypsettyä lämmintä maitoa ja kovia ruisleivän kannikoita. Toisina aamuina se taas johtui siitä, ettei kotitalossamme ollut vielä kelloa.
Vielä pitkälle aikuisiälle häpesin huonoa koulumenestystäni ja suhtauduin hyvän koulutuksen hankkineita hienompia ihmisiä kohtaan nuivasti, joskus jopa halveksuen. Vasta myöhemmällä iällä osasin antaa arvoa ihmisille, jotka ovat jaksaneet lukea itselleen hyvän ammatin ja tehneet arvostetun uran. Vaikka elämä on kohdellut minuakin hyvin, aina välillä mietin, että millaisen elämän olisin saanut esimerkiksi arkkitehtinä.
Ehkä suurimpia epäonnistumisia koetaan erilaisissa ihmissuhteissa. Oli se sitten suhde omiin vanhempiin, lapsiin, puolisoon tai ystäviin.
Itse olen äkkipikaisuuteni vuoksi koetellut läheisiäni läpi elämäni, onneksi vähemmän viime vuosina, vaikka puolisoni ja työntekijämme tietävät, että jos tammikuisena pakkaslauantaina Aronkeitaan ovesta kävelee sisään reilusti alle sata henkilöä, en edelleenkään osaa peitellä kiukkuani.
Suurin epäonnistumiseni ihmissuhteissa ja koko elämässäni on kuitenkin suhde vanhempiini, erityisesti omaan isääni. Kun raukkamaisesti pahoinpitelin minua pienikokoisemman sotainvalidi-isäni, pakenin Suomesta.
Välini äitiini olivat tästä syystä myös katketa iäksi. Ei siksi, että olisin käynyt isäni kimppuun, vaan siksi että katosin omille teilleni lähes kielitaidottomana ja rahattomana.
Huolesta halvaantunut äitini oli pyytänen hänen Tukholmassa asunutta siskoaan etsimään minua jopa Sundsvallin satama-altaasta, sillä karkaamiseni jälkeen ensimmäinen havainto minusta oli tehty juoppojen italiaisten seurassa palkanjaon jälkeen Sundsvallin alumiinitehtaan porteilla.
Tätini joutui ilmoittamaan surun murtamalle äidilleni Suomeen, ettei Joukoa löydetty edes päiväkausien etsimisen jälkeen. Olin tosiasiassa silloin matkalla jo Norjan Huippuvuorille.
Välit äitiin palautuivat, mutta isääni ei koskaan. Ne jäivät etäisiksi, vaikka hän lähetti minulle Posiolle ja vielä Saarijärvellekin pienestä eläkkeestään rahaa, jotka sitten käytin nuorten urheilijoiden hyväksi. Ymmärtääkseni hän oli valmis antamaan minulle anteeksi vielä ennen kuolemaansa, mutta minä en siihen ollut vieläkään valmis. Sitä kadun edelleen.
Jos haluaisin, voisin kirjoittaa kokonaisen kirjan epäonnistumisistani yrittäjänä. Olen kuitenkin siitä kiitollinen, että niistä huolimatta olen edelleen tässä niistä kirjoittamassa, fyysisesti ja jollain tasolla myös henkisesti terveenä. Moni yrittäjäkollega kirjoittelee enää pilvenreunalla, kun elämä on päättynyt joko oman käden kautta tai alkoholin ja stressin aiheuttamaan sairauteen.
Muistan elävästi, kun saarijärveläinen menestynyt yrittäjä Väinö Rautiainen kertoi minulle aikanaan vakavana, että tappion siemenet kylvetään voiton päivänä. Niin oli käynyt hänelle itselleenkin ja niin oli käyvä myös minulle.
Kun sitten aikaan Merikievari nousi osin puhtaan onnen ja osin omien aikaansaannosteni ansiosta maan ylivoimaisesti suosituimmaksi tanssipaikaksi, samaan aikaan se hiljensi lähes kaikki Satakunnan ja osan Etelä-Pohjanmaankin lavoista.
Yleisönsä menettäneitä paikkoja alettiin sitten yksitellen kauppaamaan minulle. Siinä vauhdissa en muistanut Väinön minulle vuosia aiemmin lausumia sanoja, myöhemmin ne ovat kyllä tulleet uniin saakka. Eikä Väinö suinkaan ollut ainoa minulle järkeä puhunut henkilö. Myös hyvä ystäväni, Finnveran pankinjohtaja Unto Hietaniemi varoitti täsmälleen samasta asiasta.
Voimieni tunnossa uskoin kuitenkin mieluummin kaikkia muita pankinjohtajia ja kauppamiehiä, jotka hivelivät itsetuntoani sanomalla, että kyllä Jokkeri saa paikan kuin paikan menestymään. Tietenkään heillä ei ollut mielessään minun menestykseni, vaan oma komissio tai oman pankin saamat muhkeat korkotuotot.
Kaikkia tanssilavoja ja -ravintoloita en suinkaan ostanut ahneuksissani, vaikka lähes kaikille kuitenkin koitui samanlainen kohtalo.
Esimerkiksi Harjavallassa sijainneen Veikko Tuomen aikanaan omistaneen lavan ostin pelkästään tunnesyistä. Tuomen vuonna 1975 levyttämä kappale Kotiseutuni oli minulle tärkeä kappale maailmalla reissatessani.
Vanhan kesälavan vieressä olleen ison tennishallin (jossa edelleen toimii V2-niminen tanssipaikka) ostin samanlaisista syistä. Urheiluhallin kauppaneuvotteluita Merita-pankin puolesta kävi hiihdon maailmanmestari Eino Olkinuoran lähisukulainen. Tukintekijäkaverini Oskari oli kertonut minulle lapsuudessani tarinoita sankarivainaja Olkinuorasta, joka kaatui Oskarin vierellä Jatkosodassa vuonna 1941.
Samanlaisia syitä löytyy myös lukuisten muiden tekemieni hankintojen taustalta. Ehkä sisimmissäni tiesin, että ne eivät taloudellisesti olleet järkeviä, joten minun piti löytää joku vielä tärkeämpi syy, jotta voisin perustella ne itselleni.
Yleisesti sanotaan, että epäonnistumisia ei kannata miettiä, harmitella ja murehtia. Olen itse eri mieltä. Epäonnistumiset kuuluvat elämään siinä missä onnistumisetkin.
Jos sinulta löytyy tarpeeksi nöyryyttä ja vilpitöntä halua, monen epäonnistumisenkin voi kääntää vielä onnistumiseksi. Ja jos epäonnistuminen on peruuntumaton, niin siitä voi aina ottaa opiksi ja olla kiitollinen elämän tarjoamasta oppitunnista, vaikka hinta olisi ollut kuinka kova.
