Elämäni päivämääriä, osa 50
26.6.2024
Kaikkina niinä vuosina, joina olen saanut kirjoittaa tarinoitani Ykköset! -lehteen, ei ole mistään aiheesta tullut niin paljon lukijatoiveita kuin saunoista. Näin viimeisen juttuni kunniaksi ennen toivottavasti ansaittua kesätaukoa päätinkin kirjoittaa saunoista erikoispitkän jutun. Saunatarinoita minulla olisi yhden kokonaisen kirjan verran, mutta tässä kuitenkin muutama.
Tämän tarinan myötä toivotan kaikille lehden lukijoille ja samalla Aronkeitaan asiakkaille mukavaa kesää, juttuni palaa lehden sivuille taas syyskuun alussa.
Merikievari tunnettiin myös saunoistaan, melkein yhtä laajalti kuin tansseistaan. Niissä on löylytellyt joko kanssasi tai omalla porukallaan satoja tunnettuja laulajia, urheilijoita, näyttelijöitä ja jopa poliitikkoja. Tavallista kansaa eri saunojen lauteilla ehti istua kolmen kymmenen vuoden ajan varmasti viisinumeroinen määrä.
Välillä tuntuu, että Merikievarin piha-alueen länsipuolelta alkaneelle pehkusuolle rakentamani iso savusauna on jopa tunnetumpi kuin minä, ystäväni Hannu Karpon tekemän ohjelman vuoksi.
Kyseinen savusaunan erikoisuus oli se, että se oli jatkuvalämmitteinen ja sitä lämmitettiin saunan ulkopuolelta metrisillä haloilla. Tästä syystä sauna syttyi palamaan lähes jokaisella lämmityskerralla.
Eräällä kerralla minulla töissä ollut Jaakkiman Evakko, Topi Jerkku, yritti sammuttaa liekkeihin leimahtanutta saunan sisäkattoa pienellä vesikupilla. Satuin sattumalta paikalle ja sain pelastettua tajuttoman Topin saunasta.
Herätessään sairaalasta hän totesi, että olisit jättänyt minut vain saunaan. Hän viittasi nuoruusvuosieni aikaiseen tapahtumaan, kun kylänmiehet olivat yllyttäneet minua hyppäämään Tuorilan koulun lähistölle sytytetyn ison valkean yli. He tiesivät, että olin kova urheilemaan ja vielä kovempi miellyttämään minua vanhempia kyläläisiä.
Loikatessani valkean yli, jalkani tarttui sen ylle viritettyyn rautalankaan. Putosin pää edellä tuleen, onneksi onnistui hyppäämään läheiseen syvään kuraojaan, niin henkeni säästyi. Tukka tosin paloi päänahkaa myöden, onneksi se on sittemmin jotenkuten kasvanut takaisin. Topi oli mies, joka oli rautalangan virittänyt.
Viimeisen kerran iso pehkusana syttyi syksyllä vuonna 1992. Kuusamosta hakemani kelohirret paloivat hiileksi aina kivijalkaan saakka, vain perustukset ja valtava kiuas jäivät jäljelle. Otimme kuitenkin vielä yhdet löylyt Karpon kanssa ”kiviraunioilla”, kuten hän saunaa tv-ohjelmassaan kuvasi.
Lähes 30 asteen pakkasessa saunomisen jälkeen toimittaja sai keuhkokuumeen, vaikka hän kävi reilun tunnin saunomis- ja kuvaussession aikana aina välillä autossaan lämmittelemässä.
Samalla pehkusuolla vuosikymmeniä aiemmin tukintekijäkaverini Oskari sai keuhkokuumeen tiputtuaan laskuojaan, eikä hän siitä enää selvinnyt.
Palaneen savusaunan tilalle rakennettiin suurella Aitokiukaalla varustettu kertalämmitteinen moderni sauna. Vuosien saatossa alueelle rakensin vielä kolme muuta saunaa ja laajensin tekolampea hevosenkengän muotoiseksi.
Järjestin saunakylässä ”Isännän kierros” -nimisen tapahtuman, jossa piti kiertää kaikki Merikievarin alueella olleet viisi saunaa kanssasi ja saunoa jokaisessa tasan tunnin ajan. Vain saunasta toiseen liikkuessa oli lupa juoda ja vilvoitella.
Siihen saakka kaikkiin järjestämiini tempauksiin oli mahdollista osallistua ilmaiseksi, joskus jopa maksoimme osanottajille. Tällä kertaa olin kuitenkin asettanut tuhannen markan osanottomaksun, jonka sai kaksinkertaisena takaisin, jos selviäisi kierroksen loppuun saakka.
Yksi kahdeksasta kilpailun osanottajasta oli vankkarakenteinen mongolinainen Olga, joka oli tullut Suomeen maatalouslomittajaksi ja puhui jo jonkin verran suomea. Olgan olkapäät olivat kuin pahkat koivunkyljessä ja reidet olivat yhtä vahvat kuin Neuvostoliiton painonnostolegenda Jurik Vardanjanilla.
Siitä huolimatta minua säälitti Olga, sillä olin varma, että hän tippuisi kilpailusta ensimmäisenä ja menettäisi raskaalla työllä ansaitsemansa tuhat markkaa.
Kierros alkoi nuoremman poikani mukaan nimetystä ”Villen Savusta”, joka oli saunakylän suurin savusauna. Se oli entinen aittarakennus, joka alun perin sijaitsi Siikaisjärven rannalla. Naapurissamme asunut puuautoilija Hannu Kotiranta noukki hauraat hirret yksitellen ahtaasta paikasta taidokkaasti kyytiin ja toi ne Tuorilaan.
Merikievarin maankuulu saunamajuri Seppo Koskinen oli käskystäni lämmittänyt saunat helvetillisen kuumiksi, jotta en joutuisi maksumieheksi.
Villen Savu olikin niin kuuma, että ylälauteille nousi kanssani vain Olga. Kaikki muut miehet pysyivät alalauteilla. Olgalla ei ollut uimapukua, todennäköisesti sen vuoksi että oikeaa kokoa ei ollut löytynyt. Sen sijaan hän oli kietonut ympärilleen narulla kuivumassa olleen ison lakanan.
Seuraavaksi siirryimme vain muutaman askeleen päässä olleeseen ”Pikkusavuun”, joka sijaitsi alkuperäisen pehkusaunan takana. Kukaan ei ehtinyt matkalla juoda mitään ja kolme miestä tippuikin kisasta pois jo tässä vaiheessa.
Pikkusavun kelokehikon oli veistänyt karstulalainen Pentti Oikari. Hän veisti myös kaikki Lomakouheron kelomökit. Saunassa oli nimensä mukaisesti ahdasta. Lakanasta jo luopunut Olga istui puoliksi sylissäni. Jo puolen tunnin saunomisen jälkeen kaksi miestä lähti ulos. Happi kuulemma loppui.
Seuraavaan saunaan, ”Vironpoikaan” tuli minun ja Olgan lisäksi enää kaksi pyörtymäisillään ollutta miestä. Laskeskelin mielessäni, että olisin jo kaksi tonnia voitolla, vaikka kaikki jaksaisivat loppuun saakka.
Vironpoika oli saanut nimensä yksinkertaisesti vain siitä, että kehikko oli veistetty Virossa. Eräs poikamme opettaja pahastui nimestä, koska hän seurusteli virolaisen automekaanikon kanssa. Hän epäili, että tämä oli hänelle piruilua, vaikka näin asia ei ollut.
Tämän jälkeen siirryimme palaneen savusaunan tilalle rakennettuun Pehkusaunaan. Vain yksi mies hoiperteli enää perässämme, mutta Olga tuntui pääsevänsä vasta kunnon hikeen. Minua hieman vanhempi mies menetti kuitenkin pian tajuntansa ja jouduimme soittamaan Salmisen ambulanssin paikalle.
Hyvä ettei ambulanssia tarvittu melkein heti uudelleen, kun Kievarin puistossa kävelleet pohjalaiset martat näkivät ilman rihmankiertämää saunakylästä kävelleen mongolinaisen. Kierroksen viimeinen sauna oli Merikievarin pihapiirissä sijainnut Pihasauna, joka oli toiminut väensaunana ja pyykkitupana jo kunnalliskodin aikaan.
Olin itse saunonut Pihasaunassa ensimmäisen kerran jo nuorena poika Kalssonin Väinön kanssa, kun odottelimme oravasopan kypsymistä. Keitimme Väinön kanssa isossa pesutuvan muuripadassa lihaisaa oravakeittoa meille ”hullujen puolen” asukeille.
Kesti tuntikausia keittää jäätyneistä oravanraadoista veistellyt lihat mureiksi. Kävin aina välillä kesken saunomisen kokeilemassa lihan kypsyyttä, mutta vaikka kuinka purimme lihaa ahnaasti kuin susi lampaanreittä, lihat jouduttiin lopulta syömään kokonaisina.
Olga jäi lopulta ainoaksi ”Isännän kierroksen” kiertäjäksi. Päätin lopulta antaa hänelle kaikki osanottomaksut, yhteensä kahdeksan tuhatta markkaa. Kierroksen lopussa Olgan halaus oli pitkä ja pusertava. Häntä ei kai väsyttänyt, kun hän vielä kuiskari korvaani: ”Saunotaan vielä toinen kierros”.
