Elämäni päivämääriä, osa 48
29.5.2024
Perheyrityksemme Elevaara Oy sai huviluvan 1. kesäkuuta 1984. Tanssikiellon päätyttyä luvan tanssien järjestämiseen olivat saaneet vain erilaiset yhdistykset ja muistini mukaan olimmekin ensimmäinen yritys, lupa myönnettiin.
Viimein viikkoa ennen juhannusta 1984 soivat valssin ja tangon sävelet ensimmäistä kertaa Merikievarin vintillä.
Tanssitilana oli silloin vain luonnonkiviseinäisen navetan ylinen. Liput myin sontaruumasta, jonka olin tyhjentänyt jo paria vuotta aiemmin, juuri ennen kuin olin mennyt ruinaamaan rahaa Merikarvian KOP:n konttorinjohtajalta.
Paikalle saapunut tanssiväki käveli vintille kivisiltaa pitkin kuin aikoinaan heinäkuormia vetäneet hevoset. Orkesterilava oli vielä alkuperäistilassaan olleen heinävintin puolella.
Ennen tanssien alkua saattelin esiintymässä olleen Esko Rahkosen heinävintille. Rahkonen oli esiintymässä ensimmäisissä, sekä viimeisissä, Posiolla järjestämissäni tansseissa. Siksi hän oli itsestään selvä valinta myös Merikievarin ensimmäisiin tansseihin.
Kerroin silloin jo legendan maineessa olleelle laulajalle tulleeni samalle vintille ennen lähtöäni Lappiin lähes kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Silloin istuessani heinäkasassa en uskonut enää koskaan palaavani.
Pudottelin silloin lattiasta olevista luukuista heinää hyvästeiksi jokaiselle hevoselle erikseen. Kuvittelin hevosten tyytyväisten hörähdysten olleen vastavuoroisesti hyvästejä minulle.
Olimme jo pieninä poikina auttaneet kunnalliskodin hullujen puolella asuneen Antin kanssa heinänajossa. Poljimme pää märkänä heinää ja heittelimme suolaa sekaan.
Vaikka yritimme kuinka hangota, niin rintuuksesta emme tahtoneet saada suoraa millään. Siitä pillastuneena tilanhoitaja alkoi lyödä meitä vyöllään suolan kuivattamille kintuillemme. Rautainen vyönsolki repäisi polveeni haavan, joka näkyy edelleen.
Ensiavuksi Antti haki ajosillalta höyryävää hevosenlantaa verenvuotoa tyrehdyttämään. Ajattelin Antin minua vanhempana tietävän sen auttavan.
Jatkoimme Rahkosen kanssa yhteisten tapahtumiemme muistelua istuen vintin nurkassa olleen heinäkasan päällä. Hän muisti erityisen hyvin helmikuisena pakkasiltana järjestämäni ensimmäiset tanssit Posiolla.
Väentungoksen vuoksi hän ei tansseja muistanut, paikalla kun oli vain 42 lipun ostanutta asiakasta. 39 miestä ja kolme jostain paikalle kulkeutunutta naista. Sen sijaan hän tansseista oli jäänyt mieleen virkaintoinen konstaapeli, joka nimismiehen käskystä keskeytti tanssit.
Erityisen hyvin Esko muisti myös Yöttömän Yön tanssit, jotka tanssittiin Posionjärven lavalla. Nyt hän kertoi minulle ihailleensa silloin lavalta käsin muita päätä pidemmän tukkatukkaisen naisen lihaksikkaita käsivarsia harteideni ympärillä.
Kerroin Eskolle itsekin niitä ihailleeni hänet ensi kertaa tavattuani. Sepän tytär kun heilutti kahdeksan kiloa painavaa lekaa yhtä kevyesti kuin pitokokki puurokauhaa.
Näin vuosikymmeniä myöhemmin Esko kysyi, että miten tarina naisen kanssa jatkui. Kerroin salaperäisesti sen olleen liian pitkä siinä kerrottavaksi, mutta ei koskaan unohdettavaksi.
Väkeä Merikievarin ensimmäisiin tansseihin saapui tarkalleen 423. Avajaisillan jälkeen tuhannet ja taas tuhannet kapusivat vintille omine unelmineen ja haaveineen.
