Elämäni päivämääriä, osa 46
2.5.2024
Samaan aikaan toimittaessani Uusi Lahti -lehteä saneerasin syntymäkylältäni Tuorilasta ostamaani vanhaa kunnalliskotia.
Kun päätoimittajan vakanssin lisäksi kiersin Suomea konsulttina, Merikarvialla ehdin piipahtaa vain yön pimeinä tunteina, kuin varas konsanaan.
Tulevaa viihdekeskusta rakentaneen kymmenpäisen miesjoukon palkkakustannukset, puhumattakaan rakennusmateriaaleista, olivat niin kovat että omat rahani loppuivat hyvin pian kesken, vaikka äitinikin maksoi laskuja ja palkkoja koko pienellä eläkkeellään.
Hyväksi tuttavakseni tullut Lahden Kansallis-Osake-Pankin luottopäällikkö Ilpo Koskela kehotti minua menemään pankin Merikarvian konttoriin hakemaan lisärahoitusta. Hän vakuutteli minulle, että KOP oli liikemiesten pankki ja lainaa heltiäisi varmasti.
Syksyllä vuonna 1982 käydessäni Merikarvialla olin tottunut lähtemään takaisin Lahteen jo ennen kukonlaulua, mutta laina-asian vuoksi seuraavalla kerralla jouduin jäämään paikkakunnalle vielä aamupäiväksi, konttori kun avautui vasta kymmeneltä.
Heräsin kuitenkin jo hyvissä ajoin ja päätin käyttää luppoajan hyödyksi ja ryhdyin tyhjentämään kunnalliskodin sontaruumaa. Äitini kaapista olin löytänyt vanhan flanellipaidan, joka päälläni hihat käärittynä voitin hiihdossa ensimmäisen piirinmestaruuteni Kullaalla.
Paita oli minulle arvokas ja muistoja täynnä. Hihat olin käärinyt nytkin ylös vanhojen aikojen kunniaksi.
Yhtä arvokkaana paitani ei näyttäytynyt hienoon tummaan pukuun pukeutuneella konttorinjohtajalle, joka mittaili minua kapeat kasvot vinoon vääntyneenä. Tervehtimättä minua hän yrmeä ilme kasvoillaan kysyi nimeäni, vaikka olin siihen aikaan ainoa merikarvialainen, joka tunnettiin maakunnan ulkopuolella.
Merkonomin opit saanut johtaja vaati nähdä laatimani budjetin. Minkäänlaista budjettia ei tietenkään ollut, olihan suunnitellut avajaisetkin vasta yli puolen vuoden päästä. Kun hän sitten vielä kysyi lisäksi, että olinko tehnyt elämässäni jotain muutakin kuin juoksuttanut lapsia korpikylissä, ymmärsin, etten tästä liikepankista minkäänlaista lainaa saisi.
Lähtiessäni konttorinjohtaja vielä huikkasi perääni rehvakkaasti, että yritykseni olisi konkurssissa jo ennen avajaisia.
Merikievari ei minun aikanani nurin mennyt, mutta hänen pankkinsa kyllä meni, liikehuoneistokin oli pitkään tyhjillään. Joskus omistamani Pikku-Kievari -nimisen kaljabaarin asiakkaat kävivät huoneiston nurkalla kusella, mutta muuten oli pitkään hiljaisempaa.
Lannistuin hetkeksi konttorinjohtajan päätöksestä, mutta onneksi ymmärsin kysyä apua poikavuosieni ystävältä Olavi Jakoselta. Olavi lähtikin yhtiökumppanikseni.
Olavia varoiteltiin lähtemästä Elevaaran kelkkaan, hän tulisi varmasti menettämään rahansa. Erinomaisen ja omalaatuisen huumorintajun omaava Olavi totesi, että puolet hänellä oli mennyt jo avioerossa, sama se olisi vaikka menisi loputkin.
Hiitolassa Laatokan Karjalassa syntynyt Olavi oli minua viisi vuotta vanhempi. Hän oli ikäistensä joukossa paikkakunnan kovin urheilija ja työmies.
Kun olin 13-vuotias, rohkenin kysyä Olavilta, pääsisinkö maatöihin hänen kanssaan ruokapalkalla. Kesäkuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1956 aloitimme metsäojan kaivuun.
Olin mennyt jo edeltävänä iltana Jakosten evakkoperheen kotiin Pentinnevalle. Nukuimme puolitoistakerroksisen talon rakentamattomalla vintillä. En saanut unta, olin niin innoissani päästessäni työhön ihailemani Olavin kanssa.
Edelliskesänä kävimme Olavin kanssa metsässä samassa kohdassa, josta aloitimme ojankaivuun yli puoli vuosisataa aiemmin. Samoin kuin Merikievarin kanssa, ojaa ei enää ollut, mutta muistot olivat tallella.
