Elämäni päivämääriä, osa 45
17.4.2024
Lehden ensimmäinen päätoimittaja Kari Naskinen oli ehtinyt olla pestissä vain alle vuoden, kun minut valittiin Uusi Lahti -lehden päätoimittajaksi vuoden 1982 jälkimmäisellä puoliskolla.
Olin saanut jo Kiekkoreippaan ajoilta Lahdesta paljon silmäätekeviä tuttavia, jotka tasoittivat tietäni uuden edessä. Käytinkin tätä häpeilemättä hyväkseni ja kirjoitin erilaisissa näkyvissä tehtävissä toimivista tuttavistani satoja juttuja lehteen.
Kuitenkaan mitkään muut kirjoitukseni eivät saaneet läheskään yhtä paljon huomiota kuin juttu otsikolla ”Helliä hoitoja”.
Kirjoitin mielestäni asiallisesti, mutta omalla värikkäällä tyylilläni 200 markan käteismaksusta ”hellää hoitoa” tarjoavasta lahtelaisesta naisesta. Kirjoituksesta tuli toimitukseen yli 300 käsin tai kirjoituskoneelle kirjoitettua kirjettä ja puhelinsoitot päälle. Erityisesti puheluissa minut haukuttiin sanoilla, joita ei kehtaisi sanoa ääneen edes ahtaajien saunaillassa.
Kävellessäni lehden ilmestymisen jälkeen Vesijärvenkadulla, vastaani kävellyt nainen tökkäsi minua sateenvarjonsa piikillä munille ja ärjäisi perään, että ”Sait varmaan itse ilmaiseksi!”. Menin maahan mutkalle kuin ongenkoukku ja vinguin ohikulkijoiden ihmetellessä. Teki niin pirun kipeää.
Eräs henkilö, josta tein useamman jutun, oli Iskun toimitusjohtaja Jussi Tanskanen. Olin kirjoittanut hänestä jo Päijät-Hämeen Yrittäjien lehteen vuonna 1978, jolloin Jussi kertoi ottavansa silloin tällöin rohkaisuryyppyjä kestääkseen vaativan työn asettamat paineet.
Syksyllä 1982 juttua tehdessäni Jussi oli jo pahasti alkoholisoitunut. Tästä huolimatta otin hänet myöhemmin töihin Merikievariin esimiestason tehtäviin. Korvaukseksi hän ei kuitenkaan saanut kuin täyden ylläpidon.
Laskentaekonomin koulutuksen saanut Tanskanen laatikin Merikievarin ensimmäisen virallisen budjetin. Tammikuulle 1984 laskelmien mukaan ennustettiin 15 000 markan liikevaihtoa. Markkaakaan liikevaihtoa ei tullut. Kievarin ohi ajaneet ihmiset eivät olleet ilmeisesti kuulleet liikevaihtotavoitteestamme.
Kirjoitin jutun myös nuoresta naisesta, joka oli joutunut kesähelteillä työhaastatteluun Luhdan vaatetehtaalle. Välttääkseen joutumista kortista töihin, nainen kertoi antaneensa itsestään niin vastenmielisen kuvan kuin mihin hänen mielikuvituksensa vain oli riittänyt.
Rikkinäisiin vaatteisiinsa hän oli ripotellut Hartolan turkistarhalta hakemaansa minkinrehua. Ennen haastattelua hän oli kertomansa mukaan juonut kolme pulloa olutta ja röyhtäillyt äänekkäästi. Hän kertoi olevansa neljän lapsen yksinhuoltoja. Lapsilla oli kaikille eri isä, tai niin hän kuulemma ainakin luuli. Nykyinen miesystävä majoittui Riihimäen vankilassa.
Kirkkokuorossa korkeita ääniä laulanut henkilöstöpäällikkö ei ollut tehnyt naiselle yhtään tarkentavaa kysymystä ja auringonpalvominen sai sinä kesänä jatkua.
Lahtelaisella, ”kohumanageriksikin” tituleeratulla Hannele Laurilalla oli aikanaan tapana tuoda Merikievariin esiintymään lupaavia laulajia, joista hän ja miehensä Ari olivat tekemässä tähtiä. Tällaisia nimiä olivat mm. Janne Hurme, Isto Hiltunen ja Laura Voutilainen.
Kun aivan Uniartist Oy:n alkutaipaleella Laurilat olivat vierailemassa Merikievarissa, heillä oli mukanaan erityisen ryhdikäs ja näyttävä nuori nainen. Hannele itsekin oli upea ilmestys, mutta tämä nuori nainen oli kuin aivan toisesta maailmasta.
Ajattelin, että vaikka hän laulaisi kuin itäsaksalainen naisuimari, niin hänet olisi pakko saada vintille esiintymään. Lahtelaiskaunottaresta ei kuitenkaan tullut laulajaa, mutta palkkasin hänet siitä huolimatta oitis myyjäksi Merikievarin kahvilaan.
Puolisoni kysyi minulta tiukkaan sävyyn, enkö aio edes haastatella naista ja pääsikö meille töihin vain ulkoisten avujen perusteella. Kerroin Railille jo haastatelleeni häntä Lahdessa, todistusaineisto löytyisi ihan painettuna.
