Elämäni päivämääriä, osa 43
20.3.2024
Moskovan olympiakisojen jälkeen syksyllä vuonna 1980 alkoi elämässäni sellainen pyöritys, jota en sitä ennen tai sen jälkeenkään ole koskaan kokenut.
Jo ennen Suomeen paluuta sain lukuisia pyyntöjä tulla luennoimaan aiheista, jotka minulle olivat täysin vieraita. Valitettavasti enpä kovin monesta pyynnöstä ymmärtänyt silloin kieltäytyä. Politiikkaan en onneksi koskaan lähtenyt.
Sitten kotiin palattuani, sain yhden viikon kuluessa yli sadalta eri kestävyyslajien urheilijalta pyynnön alkaa valmentamaan heitä. Joukossa oli urheilijoita kaikista Pohjoismaista sekä yksi italialainen maantiepyöräilijä, jonka vaimo oli kotoisin Sallasta.
Jääkiekkoilijoillekin minua pyydettiin vetämään juoksuharjoituksia, mutta näistä pyynnöistä luontoni vastaisesi kieltäydyin. Kerroin, että pelaajat osaisivat käydä tupakalla myös ilman ohjeitani.
Ihmisurheilijoiden lisäksi aloin jostain syystä valmentaa myös ravihevosia. Alussa tiesin asiasta yhtä paljon kuin Milanon muotiviikoista. Pikkuhiljaa kuitenkin opin siitäkin, erehdysten kautta. Ravintoasioista sain hyvää tietoa eläinlääkäri Antero Tupamäeltä.
Saamistani hyvistä neuvoista huolimatta mitään Posion aikaisen valmennettavani Kari Lähdekorven tapaista hevoskuiskaajaa minusta ei koskaan tullut, mutta silloin minusta tuntui, että innokkuus korvasi ainakin osan puuttuvasta tietotiedosta.
Yksikään urheilija ei kuitenkaan tarjonnut rahaa valmennuksesta. Laskeskelin, että pelkästään postimerkkeihin ja puhelinlaskuun meni pahimmillaan yli puolet vielä siihen aikaan nauttimastani Vaasa-lehden maksamasta pulskasta kuukausipalkasta.
Ravihevosten juoksuttamisohjelmista sain sentään 20 markkaa hevosta kohti kuukaudessa. Ruokintaohjeet sai maksamalla 10 markkaa lisää. Alvia en laskuttanut, hevoset kun kuulemma sen päälle eivät ymmärtäneet.
Välillä tekemäni ohjelmat menivät sekaisin, mutta se ei kovin vaarallista tai haitallista ollut. Paitsi tasan yhden kerran. Olin taas eräänä päivänä kirjoittanut ohjelmia toista vuorokautta putkeen, kun postitin ohjelmia Vaasa-lehden toimituksessa iltamyöhään. Silloin tapahtui karmea virhe, jota muistelen vielä tänäkin päivänä.
Olin lähettämässä harjoitusohjelmia sekä rehdin pohjalaisisännän Esa Torkon tyttärelle Tarjalle että Tapani Kosken omistamalle Vilari-nimiselle ravurille. Molemmat kirjeet lähtivät Laihialle.
Hentorakenteisen ja huippulahjakkaan tytön kuoreen oli eksynyt ohjelma, johon oli merkitty muun muassa paskareen vetoa. Vaikka Esakin oli hevosmiehiä, hän ei tästä pitänyt. Eikä etenkään siitä, että kyläläiset kokoontuivat pellonreunaan katsomaan harjoituksia sankoin joukoin kuin pääsiäisvalkeille.
Pian Esa soittikin minulle ja karjui kiukkuisena paskareen vetämisen loppuvan tähän paikkaan. Olin hetken ymmälläni, ennen kuin ymmärsin mitä oli tapahtunut. Sain hämmästykseltäni vain sanottua, että luojan kiitos en ollut lähettänyt mukaan 500-kiloa painaneen Vilarin ruokintaohjeita.
Menetin karmaisevan virheeni vuoksi ystävyyteni hienoon perheeseen, mutta onnekseni en loppuiäkseni. Vuosia myöhemmin tapasin Esan ja hänen vaimonsa Merikievarissa, jolloin tapaus oli enää hauska yhteinen muisto menneisyydestämme, muuten en tapauksesta rohkenisi kirjoittaakaan.
