Elämäni päivämääriä, osa 42
6.3.2024
Moskovan olympialaisten 10 000 metrin loppukilpailuun selvisi lopulta kaikki kolme suomalaista, Kaarlo Maaninka, Lasse Virén sekä Martti Vainio. Edellisen kerran kympin finaalissa oli ollut sama määrä suomalalaisia Berliinin kisoissa vuonna 1936, eli kokonaiset 44 vuotta aikaisemmin.
Heti alkuerien jälkeen kerroin toimittajakollegoilleni, että tulisi menemään kauemmin kun sama toistuu seuraavan kerran. Jälkikäteen olen valmis korjaamaan lausuntoani siltä osin, että vastaava ei tule toistumaan enää koskaan.
Kaikki Suomen finaalijuoksijat olivat minulle omalla tavallaan läheisiä. Maaninkaa olin tietenkin valmentanut jo vuodesta 1968 lähtien. Koska olin seurannut hänen harjoituksiaan ja kilpailuitaan tuhansia kertoja, osasin jo ensimmäisistä askeleista arvioida urheilijan päivän kunnon.
Virénin juoksuja olin seurannut hieman etäämmältä lähes yhtä kauan, jo vuoden 1969 Alajärven maastojuoksun SM-kisoista lähtien. Tuolloin Virén kilpaili vähintään yhtä lahjakasta Esko Lipsosta vastaan. Lipsosesta tuli myöhemmin valmennettavani ja viimeisinä elinvuosinaan läheinen ystäväni. Vaikka meillä ei Lassen kanssa ollut valmennussuhdetta, hän kävi monet kerrat Posiolla kilpailemassa ja harjoittelemassa yöpyen Kitkan rannalla olleessa mökissäni.
Marttiin tutustuin paremmin vasta olympialaisten jälkeen. Tuohon mennessä olin tuntenut hänen vain Maaningan kivenkovana vastustajana. Urheiluun liittyvän yhteistyön lisäksi meistä tuli Vainion kanssa myös liikekumppaneita. Pari vuotta myöhemmin juhlimme Ateenan Akropolis-kukkulalla Lomakouherosta tehtyjä kauppoja hyvän ruuan merkeissä.
Kaikkien mielestä kauppoja ei olisi ollut ainakaan molempien osapuolten ollut syytä juhlia. Muun muassa Aamulehden maineikas urheilutoimittaja Urho Salo kirjoitti aikanaan, että Jokkeri höynäytti Vainiota. Oli niin tai näin, Lomakouheron ansiosta Martista tuli varakas mies ja yksi Suomen tunnetuimpia tanssilavaisäntiä.
10 000 metrin loppukilpailu järjestettiin sunnuntaina 27. heinäkuuta 1980 kello 19:35. Keli oli hyvä ja alkuerien paahtavaa hellettä muistelivat enää vain loppukilpailusta pudonneet urheilijat.
Kaarlo käveli urheilu-uransa määrittävän juoksukilpailun lähtöviivalle varmoin askelin. Olimme sopineet juoksuun hyvin yksinkertaisen taktiikan. Kärjen tuntumassa oli pysyttävä mahdollisimman vähän voimia kuluttaen. Lopussa oli sitten vain juostava niin kovaa kuin pääsee.
Puolimatkan väliaika oli 14.03,6. Pysyin kamerani kanssa istumassa muiden toimittajien kanssa katsomon penkillä aina 9 200 metriin saakka, jolloin ryntäsin radan varteen. Katsomossakaan ei silloin enää kukaan suomalainen istunut.
Kisojen jälkeen toimittajat kirjoittivat Jokkerin hypänneen radalle sitä vartioineiden venäläissotilaiden yli. Itse en tunnekuohun vuoksi tällaista muista, mutta olin silloin vielä yli 7 metrin pituushyppykunnossa, joten temppu on varmasti onnistunut, vaikka jalassa nappaskengät olivatkin.
Jälkimmäisen 5 000 metriä kärkijuoksijat käyttivät aikaa n. 13 minuuttia ja 40 sekuntia. 2000-luvulla Kalevan kisoissa matkan erikoiskilpailuissa kultaa on voitettu aina tuota huonommalla ajalla.
Viimeiseen kaarteeseen tultaessa, Lenin-stadionin 108 000 silmäparin alla mitalitaistelussa olivat enää mukana Etiopian kolmikko ja Maaninka. Kaarlo taisteli hurjasti jättäen Mohammed Kedirin ja Tolossa Kotun taakseen tuoden Suomelle kilpailujen ensimmäisen yleisurheilumitalin. Toinen mitali tulisi niin ikään myöhemmin Maaningan toimesta 5 000 metrillä. Nämä mitalit ovat yhä suomalaisen urheilijan olympialaisisten juoksumatkoilta voittamat mitalit.
Vaikka Kaarlo juoksii loppusuoran nopeammin kuin kilpailun voittanut, hän ei mahtanut mitään 2 400 metriä merenpinnan yläpuolella Tigrén maakunnassa Etiopiassa asuneelle Mirutz Yifterille. Kärkikaksikon ajat olivat 27.42,7 ja 27.44,3.
Jo ikämieheltä näyttäneen Yifterin syntymävuosi on edelleen arvoitus. Kilpailun jälkeen toimittajat utelivat miehen ikää. Etiopian kiritykki sanoi laskevansa joka ilta sekä vaimonsa että vuohensa, mutta ei vuosiaan. Niitä kun ei kukaan voisi kuitenkaan varastaa.
