Elämäni päivämääriä osa 40
7.2.2024
Lähdettyäni päätoimittaja Korjuksen työhuoneesta elokuussa 1982, hän alkoi kuulemani mukaan välittömästi soitella eri lehtien päätoimittajille.
En tiedä mitä kaikkea hän oli minusta kertonut, mutta tuskin mitään hyvää. Ilmeisesti hän oli kertonut kaiken muun lisäksi minun olevan juoppo, sillä seuraavana päivänä sain puhelun Korjuksen entisestä työpaikasta, Uusi Suomi -lehdestä.
He olivat olleet jo pidempään kiinnostuneita palkkaamaan minut, mutta nyt siellä oltiin huolissaan juomisestani. Siihen aikaan absolutismini ei ollut vielä ilmeisesti laajasti tiedossa.
Kimpaantuneena kerroin soittajalle juovani aivan perkeleesti, kaikkea mahdollista. Sanoin rinnuksilleni tippuvan tavallisena tiistaina yhtä paljon viinaa kuin kelpo maalarille harjannostajaisissa.
Sain minusta levitetyistä juoruista huolimatta useita työtarjouksia eri lehdistä, myös Uudesta Suomesta. Olin kuitenkin silloin päättänyt, että tästä eteenpäin enää työskentelisi kenellekään muulle. Seuraavan kerran se olisi minä, joka antaisi potkut. Olin Ateenan EM-kisojen alla myynyt perustamani Lomakouheron juoksija Martti Vainiolle ja päätin keskittyä edellisvuonna hankkimani Merikarvian kunnalliskodin kehittämiseen.
Jatkoin kuitenkin edelleen luentojen pitämistä Yritysvalmennus Oy:n konsulttina vuoteen 1985 saakka. Pidin heidän lukuunsa satoja luentoja, myös sanomalehden teosta. Vaasa-lehdestä niitä ei kuitenkaan tullut, vaikka tarvetta kuolonkorinoissa olleella lehdellä kyllä olisi ollut.
Olin aloittanut jo Yritysvalmennuksen palveluksessa ollessani Vaasa-lehden palveluksessa. Toukokuussa 1981 olin menossa Seinäjoelta Turkuun pitämään luentoa työntekijöiden motivoinnista maan K-Citymarket kauppiaille.
Pysähdyin matkalla syntymäkylälläni Merikarvian Tuorilassa, jossa kävin tervehtimässä kunnalliskodissa työskennellyttä äitiäni.
Keittiössä hänellä oli apunaan Säkkijärveltä evakkoon joutuneet kaksoset, Enni ja Sanni. Iältään ja kooltaan he olivat aikuisia, mutta henkisesti lapsen tasolla. He eivät olleet saaneet käydä kouluja, eivätkä osanneet lukea eikä kirjoittaa.
He olivat kovin tykästyneitä minuun, ehkä siksi että olin tietyllä tapaa heidän tasollaan. Silläkin kertaa he pyysivät minua leikkimään kanssaan, kuten kovin monesti aiemminkin.
Ehkä jo tulevaa luentoani miettien, lupasin leikkiä heidän kanssaan kauppaa kunnalliskodin päärakennuksen viereisen piha-aitan verannalla. Työtä kaksoset olivat tehneet elämässään enemmän kuin viisi valtion virkamiestä urallaan, mutta palkkaa he eivät koskaan olleet saaneet, eivätkä ymmärtäneet rahan arvoa.
Meidän kaupassamme rahaa ei onneksi tarvittu. Kauppamme hyllyt olivat täynnä käpyjä, eri värisiä kiviä ja heinäseipäiden tappeja. Jokainen ostos oli tytöille mieluinen, olivat he sitten ostajan tai myyjän roolissa. Oikeaa hyvän mielen kauppaa.
Sain leikistämme idean luentoani varten. Kerroin kuulijoille oivaltaneeni, että kauppa voisi olla muutakin kuin vain ostospaikka. Polveilevassa luennossani kuvailin, miten ihmiset saisi viihtymään kaupoissa pidempään, vähän kuten nykyisin kauppakeskuksissa tai vaikkapa Tuurin Kyläkaupassa, joka on varsinainen matkailunähtävyys.
Luennostani Turussa tuli elämäni paras. Vielä kun lopetin luennon kertomalla lapsuuden ystävästäni Antista, jolta osuuskaupanhoitaja varasti tämän pienen setelin, koko sali kyynelehti.
Vuonna 1993 järjestin itselleni 50-vuotiasjuhlat Merikievarissa. Näin jälkikäteen videoita katsellessani juhlien suureellisuus vähän jopa hävettää. Kesko Oyj:n puolesta onnittelut tuonut korkeasti koulutettu johtaja kertoi olleensa kuuntelemassa Turussa pitämääni luentoa. Hän kuulemma muisti sen edelleen kuin eilispäivän.
Viikko luennon jälkeen sain houkuttelevan työtarjouksen Keskolta. Työnkuva oli sellainen, että olisin saanut jäädä Seinäjoelle asumaan. Pitkän uran Keskon palveluksessa tehnyt kauppaneuvos Reino Saarinen kävi jopa kotonamme houkuttelemassa työhön. Rakastin kuitenkin silloista työtäni Vaasa-lehdessä, enkä raaskinut siitä luopua.
Tuolla luentomatkalla oli kuitenkin paljon suurempi vaikutus omaan elämääni kuin yksi työtarjous. Kesken kauppaleikkiemme aitan eteen ajoi Merikarvian silloinen kunnanhallituksen puheenjohtaja Erkki Juhola. Hän kertoi koko kunnalliskodin olleen kaupan, ettei Jokkerin tarvitsisi pelkkiä käpyjä ostella.
Kauppaleikkimme kaksosten kanssa jäi viimeiseksi. Aikoinaan vihollinen oli ajanut heidät pakoon kodistaan, tällä kertaa heidän ainoa leikkikaverinsa oli ostamassa heidän kotiaan.
Ilman leikkiämme en olisi koskaan ollut kunnalliskodin pihalla Juholan saapuessa, enkä tiedä olisinko koskaan perustanut Merikievaria. Kiitokseksi leikeistämme vein myöhemmin siskosten haudalle aitan ympäristöstä käpyjä, kiviä ja tappeja. Sen olin heille velkaa.
