Elämäni päivämääriä, osa 39
24.1.2024
Loppukesästä 1982, vain viikon verran Vaasa-lehden päätoimittajana ollut Jaakko Korjus halusi lähteä kanssani luentomatkalle Kokkolaan, jossa uskoi paikallisten haluavan tavata kaltaisensa nimekkään toimittajan. Kuulijani tuntien tätä itse epäilin, mutta en tohtinut sanoa mitään.
Matkalla Vaasasta Kokkolaan emme puhuneet mitään. Ilmeisesti Korjuksen aiemmassa työpaikassa, Uudessa Suomessakaan ei toimituspäällikkö rivitoimittajien kanssa keskustellut.
Saavuttuamme Kokkolaan minua oltiin vastassa luentopaikan portailla kädet ojossa. Korjusta he eivät tunteneet, eivät olleet koskaan kuullutkaan. Hän yritti tarjota kättään ihmisille moneen otteeseen, mutta moni ei siihen tarttunut.
Loukkaantunut Korjus sanoi minulle, että tällaiseen paikkaan emme mene. Tietäen hyvin seuraukset, menin itse sisään. Hän tilasi taksin Vaasaan, vaikka linja-autojakin olisi mennyt. Ennen taksiin astumista hän käski minut työhuoneeseensa kello kahdeksaksi aamulla.
Kun ajelin yksin takaisin kotiin Seinäjoelle, luennosta saamani kättentaputukset vielä korvissani soiden, tiesin aikana Vaasa-lehdessä lähenevän loppuaan.
Seuraavana aamuna ajaessani Seinäjoelta Vaasan Pitkäkadulle, mieleeni palautui väkevästi Posion vallesmannin minulle antamat huudot 15 vuotta aiemmin. En minä nytkään tukkapehkoni silittelyä odottanut, mutta olin jo illalla päättänyt, että nöyristelemään en rupea.
Tiesin pärjääväni hyvin myös ilman Vaasa-lehteä, sillä minulla oli pöydälläni tarjouksia muiltakin isoilta lehdiltä. Ja ainahan olisin voinut ryhtyä täysipäiväiseksi yrittäjäksi, jollaiseksi toki ryhdyin sitten hieman myöhemmin.
Halusin kuitenkin palavasti jäädä Seinäjoelle. Olimme juuri ostaneet pesäpallolegenda Paavo Mäntylän leskeltä kauniin omakotitalon, jonka vintillä kirjoittelin lukemattomat pakinat ja harjoitusohjelmat. Lisäksi olin saanut valmennukseeni lukuisia pohjalaistyttöjä ja -poikia, jotka urheilijana olivat vasta nupullaan. Erityisesti nautin kuitenkin Seinäjoen Maila-Jussien valmennusryhmässä olemista, jonka ansiosta minulle ja Railille jäi monta elämänmittaista ystävää.
Tästä syystä päätin ottaa Korjuksen tulevat moitteet vastaan nöyristelemättä, mutta kuitenkin tyynesti. Päätoimittajan raivopäinen huuto alkoi heti astuttuani huoneeseen.
Maakuntiin kohdistuneet saarnausmatkani olivat kuulemma nyt tulleet päätökseen. Sen lisäksi lehti ei enää julkaisi juttujani niin paljon kuin aiemmin, vaan niiden määrää tiputettaisiin alle puoleen silloisesta. Ja ennen kaikkea en saisi enää tehdä julkisia esiintymisiä.
Puhuttelun päätteeksi Korjus ilmoitti minun saavan potkut heti seuraavasta virheestäni. Siinä kohtaa sitten kysyin mahdollisimman piruilevalla äänensävyllä, että heilahtaisiko herra päätoimittajan matala nappaskenkä myös kirjoitusvirheistä.
Kysymykseni oli hänelle samanlainen tälli kuin Pertti Purhosen minulle tarjoilema alakoukku Pajulahdessa syyskuussa 1962. Hän tyytyi vain huutamaan minulle: ”Ulos!”.
Palattuani Ateenan EM-kisoista, joissa olin sekä toimittajan että valmentajan roolissa, sain lopulta potkut. Minkäänlaista työtodistusta, edes huonoa, en neljän vuoden työstäni saanut. Kiitoksesta puhumattakaan. Myöskään irtisanomisaikaa ei ollut ja Korjus palautti minulle myös viimeisimmän kirjoitukseni, jota ei koskaan lehdessä julkaistu.
Olen säilyttänyt jutun näihin päiviin saakka. Pohdin pitkässä kirjoituksessa Suomen kestävyysjuoksun tilaa epäillen, että Maaningan ja Vainion 10 000 metrin mitalien jäävän viimeisiksi arvokisatasolla. Juttu päättyi seuraavasti.
Nykyinen lasten ja nuorten arkielämä on liikaa istuma-asennossa oloa. Se ei enää tuo pohjaa kestävyysjuoksuun. Eikä kohta myöskään fyysistä kuntoa vaativiin työtehtäviin, vain istumatyöhön. Hitsaajat ja muurarit loppuvat Suomesta.
Kestävyysjuoksussa ei päästä maailman huipulle siten, että tunnin lenkin jälkeen istutaan saunan lauteilla kolme tuntia naisjuttuja kertoillen.
Huipulle pääsee vain juoksija, jolla on jo lapsena liikkumalla hankittu kyky juosta, palava halu vuosien harjoitteluun ja kehon kipua kestävä luonne.
Monet pienet seikat erottavat heikkoluontoisen juoksijan vahvasta. Heikko juoksee lenkkinsä aina mieluummin kauniilla poutasäällä tasaisella asfalttitiellä kuin marraskuun räntäsateessa upottavalla suolla. Vahva taas varta vasten oikein hakee mieltä ja kehoa piiskaavia olosuhteita.
Ylämäkivedoissa heikkoluontoinen hellittää aina pari metriä ennen viivaa. Heikoilla harjoitusohjelman muutokset tapahtuvat aina keventävään suuntaan. Lenkki lyhenee, vauhti hiljenee, maasto vaihtuu tasaisemmaksi, hyppelyharjoitus pallopeliksi ja venyttely suoritetaan tyttöystävän laverisängyllä.
Kirjoituksesta on aikaa jo yli 40 vuotta. Se jäi viimeiseksi kirjoitukseksi, joka on syntynyt Seinäjoen Petäjäkujan vinttihuoneessa.
