Elämäni päivämääriä, osa 37
5.12.2023
Elokuun 16. päivänä vuonna 1978 elämänpolullani tuli vastaan jälleen uusi suuntaviitta. Tällä kertaa se osoitti Seinäjoelle, johon muutin asumaan aloittaessani urheilutoimittajana Vaasa-lehdessä, johon toimituspäällikkö Erkki Malmivaara oli minut houkutellut.
Toimenkuvani laajeni hyvin pian myös levikinedistämistehtäviin, joihin käytin jossain vaiheessa enemmän aikaa kuin varsinaisten juttujen kirjoittamiseen. Tai varsinaisesti mitään toimenkuvaa minulle ei ollut missään vaiheessa kerrottu, vaan päätoimittaja Korjuksen tuloon saakka olin tehnyt lehtijuttuja ja levikinedistämistä aivan oman mieleni mukaisesti.
Kun Korjus sitten aikanaan irtisanoi minut, ymmärsin että mitään työsopimustakaan ollut tehty. Tätä en ollut itse edes tiennyt, ennen kuin lehden pääluottamusmies kertoi ettei voisi puolustaa minua, kun en ollut virallisesti lehdessä töissä.
Tästä huolimatta Korjus pelkäsi minun riitauttavan potkuni ja tarjosi kirjoittavansa minulle erinomaisen työtodistuksen, jos lähtisin vapaaehtoisesti. Muussa tapauksessa hän kertoisi kaikille, kuinka kelvoton toimittaja olin.
Jälkikäteen sain sitten kuulla selitykseksi, että olin aivan liian kallis toimittaja lehdelle. Väite kummastutti minua, kun juttukohtaiselta kustannukseltani olin varmasti suomen kaikkien aikojen halvin toimittaja.
Jos olin Lahdessa ollessani ihmetellyt jääkiekkoilijoiden vähäistä harjoittelua, Vaasa-lehden päätoimituksen vähäisestä työmäärästä olin jopa järkyttynyt. Malmivaara oli minulle ensimmäisessä tapaamisessamme todennut, että juttu kuukaudessa pitää lopputilin loitolla. Luulin sitä ensiksi vitsiksi, mutta sitä ei se ollut.
Minusta alkoi tuntua, että keskustoimituksen väki lähinnä tupakoi ketjussa ja muokkasi aamupäivällä vapaiden toimittajien ja avustajien kirjoittamia juttuja lehteen sopiviksi. Iltapäivällä olikin sitten hyvin aikaa käydä kampaajalla tai viedä auto huoltoon.
Tämä ei ollut kuitenkaan missään tapauksessa Vaasa-lehden perisynti, kuten sain huomata kiertäessäni 80-luvulla luennoimassa muiden maakuntien ykköslehdissä. Siihen aikaan perinteisellä medialla meni niin hyvin, että lehdillä oli varaa maksaa tyhjäntoimittamisesta.
Siihen aikaan käytännössä kaikki mainosrahat keskittyivät isoihin kansallisiin sanomalehtiin ja maakuntalehtiin. Mainostelevisio otti vasta horjuvia ensiaskeliaan, radiomainontaa ei käytännössä ollut olemassa, ilmaisjakelulehtiä vasta perustettiin ja internetistä tai sosiaalisesti mediasta ei osattu edes haaveilla.
Suurilla sanomalehdillä olikin varaa kohdella ilmoittajiaan jopa ylimielisesti. Alennuksista oli turha edes haaveilla, pikemminkin ilmoituksen lehteen saadessaan piti kiittää.
Kerran eräs tuttuni, saarijärveläinen kauppias oli perjantaina viemässä ilmoitusta Keskisuomalaisen toimitukseen, kun poliisi pysäytti hänet Tikkakosken tienhaarassa. Verkkaisesti sakkoa kirjoittaneen, mutta vain työtään tehneen poliisin vuoksi entinen pesäpallon huippuetenijä syöksyi lehden toimituksen tiskille kello 15:02, kaksi minuuttia yli määräajan.
Viikonlopun rientoja varten kynsiään lakannut sihteeri ei suostunut ottamaan ilmoitusta vastaan. Asiaan löytyi ratkaisu, kun ”Minijokkereiksi” kutsumani valmennettavat jakoivat kopiota ilmoituksesta maakunnan koteihin seuraavan vuorokauden puolelle saakka.
Perinteisten lehtien ylimielisyys näkyi jo silloin sisällön huononemisena, joka on tietenkin saanut aivan uudet mittasuhteet nykyisen klikkijournalismin aikakautena.
Muistan monet kerrat sanoneeni levikkipalavereissa, että lehden tulisi kilpailla laadukkaalla sisällöllä eikä tilaajalahjoilla tai muilla kylkiäisillä. Ehdotin, että alettaisiin tehdä kuukausittain eri teemoista lehden välissä jaettavia liitelehtiä. Vaikka puutarhan hoidosta, matkailusta, autoista ja niin edelleen.
Ehdotukseni tyrmättiin täysin. Toimittajat olivat kuulemma jo nyt aivan liian kiireisiä. Tämä ei tietenkään pitänyt paikkaansa.
Toimittajakollegoiden suhtautumisesta huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi, päätin tehdä itse taittoa myöten suuren 16-sivuisen urheiluextran, joka ilmestyi joulun alla 19. joulukuuta 1987 Vaasa-lehden välissä.
Urheiluextraa varten olin kirjoittanut kattavat jutut hiihtäjä Juha Miedosta ja hänen Minna-puolisostaan, ylilääkäri Jussi Kankaasta, kokkolalaisesta juoksija Lasse Orimuksesta, hiihtäjä Hilkka Riihivuoresta sekä ystävästäni Kaarlo Kangasniemestä, jonka Ari-poikaa valmensin.
Liitteessä oli kaiken kaikkiaan yli kolmenkymmenen hengen henkilöhaastattelu. Samalla viikolla kirjoitin ja kuvasin kymmenen muutakin juttua. Tarkastin määrän erikseen leikekirjastani.
Ehkä olisi pitänyt pysyä yhden jutun kuukausitahdissa, niin minua muisteltaisiin nykyään ”pitkän linjan toimittajana”.
