Jokkeri
Elämäni päivämääriä, osa 36
22.11.2023
Kesällä vuonna 1978 huomasin elämäni purren suunnan muuttuneen ja olin hukkaamassa entisen elämäni. Arvoni tunnuttiin mitattavan vain yrityksille hankkimallani rahallisella hyvällä ja olinkin ainoastaan paikallisten liike-elämän vaikuttajien ympäröimänä.
Kun aiemmin piirini muodostuivat huippukuntoisista nuorista urheilijoista, Lahden aikaiset tuttavani eivät välittäneet omasta hyvinvoinnistaan tuon taivaallista. Tärkeintä oli pitää auto kunnossa, jottei vain olisi tarvinnut ottaa yhtään läähättävää kävelyaskelta enemmän kuin oli aivan pakko. Monelle isokenkäiselle jopa saunan ylälauteille nouseminen tuotti valtavia hankaluuksia.
Saunailtoja 70-luvun Lahdessa kyllä riitti. Tuskin oli ainuttakaan tunnin mittaista palaveria, joka ei olisi jatkunut läpi yön kestävänä saunomisen ja ryyppäämisenä.
Minä olin haluttu saunavieras. Ryyppyseurana ala-arvoinen, mutta aamuyön autonkuljettajana parhaasta päästä. Monet kerrat sainkin johtajien rouvilta haukut, kun olin kuljettanut sekavan miehen kotiin ja kantanut hänet aviovuoteeseensa.
Pidin kyllä jo silloin – ja pidän edelleen – saunomisesta, mutta olin aina kuvitellut tulevat saunakaverini varsin toisenlaisiksi.
Eräänä elokuisena iltana istuin Lahden Pursiseuran hienon saunan lauteilla, minulle hyvin tutuksi tulleen kaupunginjohtaja Seppo Välisalon vierellä. Toisella puolellani istui huonekalujätti Iskun toimitusjohtaja Jussi Tanskanen, joka tulisi olemaan minulla töissä viitisen vuotta myöhemmin.
Ympärille katsellessani minut valtasi suuri tunnekuohu, kun ajattelin vuosien takaisia haaveitani. ”Pikkuryssäksi” haukuttuna, köyhänä sotainvalidin poikana haaveilin vielä joskus istuvani saunassa tuulen ja tuiskun ahavoittamien tukkijätkien kanssa, tasavertaisena heidän kanssaan.
Pakkasessa sarkapuseron selkämys höyryten tehneet päreen kuivat miehet istuisivat vierelläni löylyn pistellessä korvalehtiä kuin kuumalla naskalilla tuikkisi.
Kukaan saunaseurueestani ei huomannut minun uppoutuneen ajatuksiini. Tapojen vastaisesti poistuin kesken löylyjen pukuhuoneeseen. Puin päälleni ja lähdin ajamaan ilman mitään suunnitelmaa nelostietä kohti pohjoista.
Saarijärven vuosiltani tutulla Hirvaskankaan asemalla tankkasin autoni, muuten ajoin suoraan Posiolle ilman ainuttakaan pysähdystä. Aamuseitsemältä olin mökilläni Kitkajärven rannalla.
Lämmitin pienen kelosaunani ja istuin lauteilla pitkään miettimässä elämääni. Vain viisi vuotta sitten olin jättänyt nämä seudut taakseni. Siitä tuntui olevan ikuisuus.
Pitkien löylyjen jälkeen kävelin punahonkamökkiini mäntyjen välissä mutkittelevaa polkua pitkin. Löysin mökistä vuosia vanhan hernekeittopurkin. Raikkaalla järvivedellä jatkettu keitto maistui hyvältä.
Olisin voinut mennä toivottuna vieraana moniin taloihin syömään, mutta en halunnut tavata ketään. Mökiltä ajoin talolle, jossa järjestin elämäni ensimmäiset tanssini. Vaikka olen sen jälkeen järjestänyt monikymmenkertaisen määrän tansseja muualla, silloin tuntui kuin minulle olisi jäänyt sieltä monen ihmiselämän verran muistoja, aina ensimmäisistä tansseista viimeisiin.
Monien muistojen talolta lähdin ajamaan kohti Maaninkavaaraa. Muistin jokaisen tien varren talon asukkaat ja heidän lapsilleen kirjoittamani harjoitusohjelmat. Vasemmalle puolelle jäi Kotivaara, jonka laella päässäni syntyi ajatus Posion juhannusjuhlista.
Karjalaisenniemellä pysähdyin ja nousin autostani Kotikankaan kohdalla. Halusin vielä kerran juosta raskaan, mutta meille niin rakkaan maastoreitin. Reitti oli niin raskas, että Lapin Piirinmestaruuskisoissa vain paikalliset juoksijat jaksoivat juosta maaliin saakka.
Maaninkavaaralla saavuttuani ajoin autoni tien sivuun ja istuin pitkään Aili ja Erkki Maaningan talon kohdalla. Tässä talossa he olivat kasvattaneet rakkaudella 23 lasta elämän poluille. Monet kerran saavuimme tuolle pihalle mitalien kera. Minulla oli aina sellainen olo, että aivan yhtä tervetulleita olisimme olleet ilman mitaleitakin.
Ajaessani takaisin etelään aloin ymmärtämään, että aikani Lahdessa jäisi odotuksiani lyhyemmäksi.
