Elämäni päivämääriä, osa 35
8.11.2023
Yksi tehtävistäni Kiekkoreippaan toimitusjohtajana oli hankkia mainoksia sekä jäähallin kaukalon laitoihin että toimittamaani seuran lehteen. Tästä syystä tutustuin lukuisiin seudun yrittäjiin ja liikkeenharjoittajiin. Tästä tulisi olemaan minulle vielä suurta hyötyä elämässäni, vaikken sitä silloin vielä tiennytkään.
Perinteisesti kaupungissa jaetut sponsorirahat olivat menneet Salpausselän hiihtojen tukemiseen. Loppuvuosi 1977 ei ollut tässä suhteessa millään tavalla poikkeuksellinen, sillä tulevan helmikuun hiihdon mm-kilpailut olivat kaupungin suurin puheenaihe ja piskuiselle jääkiekkoseuralle ei huomiota juuri riittänyt kuin lajipiireissä.
Lahteen oli siirtynyt lukuisia yrityksiä, joiden juuret olivat Venäjälle luovutetussa Viipurissa. Yksi tällainen oli menestynyt rautakauppa Oy Starckjohann & Co Ab. Asioin liikkeessä, koska rakensin samaan aikaan Lomakouheroon isoa rantasaunaa.
Maksaessani omaa isoa ostostani, kysyin mahdollisuutta laittaa pieni ilmoitus Kiekkoreippaan lehteen. Yrityksestä kieltäydyttiin varsin töykein sanakääntein.
Kerroin asiasta seuran puheenjohtajalle teollisuusneuvos Artturi Niemelälle, joka oli rakennusliike Mattinen & Niemelän toinen perustaja. Hän sanoi heti, että ”kyllä Starkki ilmoituksen laittaa”. Niemelän omistama rakennusliike oli yksi Starckjohannin suurimmista asiakkaista.
Lopulta laitoin lehden yhteen numeroon pienenkokoisen rautakaupan logon. Hinta mainoksesta seitsemän päivän maksuajalla oli 100 000 markkaa.
Seuraavan vuoden keväällä tutustuin Satakunnan Jämijärveltä kotoisin olleeseen Päijät-Hämeen yrittäjien puheenjohtajaan Voitto Taloseen, joka oli kaikkien seudun liike-elämän vaikuttajien hyvin tuntema henkilö. Hän houkutteli minut tekemään myös oman järjestönsä lehteä. Koska olin aina tehnyt useampaa työtä samaan aikaan, eikä Kiekkoreippaallakaan ollut mitään sitä vastaan, aloitin myös ne työt.
Samaan aikaan toimitin siis kolmea lehteä, sillä samaan aikaan kirjoitin myös kaikki jutut uudelle omistajalle siirtyneeseen Saarijärvi-lehteen. Nämä kaikki kolme lehteä on lakkautettu jo aikoja sitten.
Vaikka minulla oli Lahdessa mielenkiintoinen ja haastava työ, en viihtynyt. Sinänsä eloni jatkui samanlaisena kuin jo nuoresta alkaen. Kun yhtä tein, toista jo mietin ja kolmaskin oli odottamassa. Ehkä syy viihtymättömyyteeni oli läheisten ihmisten kaipuu.
Valmennettavani Kaarlo Maaninka oli muuttanut Hämeenlinnasta Kauhajoelle, yksinäinen äitini asui Merikarvialla, puolisoni Raili Saarijärvellä ja ikiystäväni Olavi Jakonen Porissa.
Läheisin – ja samalla ainoa – ystäväni Lahdessa oli Kiekkoreippaan puolustaja Ilpo Koskela. Hän antoi minulle lempinimen ”Ele”, eikä koskaan kutsunut minua Jokkeriksi.
Olin koltannut Ilpon muutaman kerran hänen kauniissa kodissaan Salpakankaalla. Auttelin Ilpoa myös pihahommissa hänen mökillään Padasjoella. Uransa aikana tienaamia rahojaan hän oli sijoittanut myös muihin kiinteistöihin.
Aimo Mäkisen Jokereihin siirtynyt Koskela toimi peliuransa ohella Kansallis-Osakepankin Lahden konttorin luottopäällikkönä. Työssään hän joutui istumaan lähes joka arkipäivä jossain Lahden ravintolassa lounaalla. Joskus lounaalla myös syötiin, mutta aina vähintään juotiin.
Valitettavasti ilmaiset lounaat, tässä tapauksessa viinat, tulevat kuitenkin lähes aina maksuun. Näin kävi Ilponkin kohdalla.
Hänen hyväluontoinen vaimonsa sairastui mieleltään ja menehtyi pian sen jälkeen. Pankki, jolle hän oli hankkinut tuhansia tuottavia asiakkaita, vei häneltä lähes kaiken omaisuutensa. Lopulta Ilpo menetti vielä terveytensäkin.
Vierailin silloin hänen mökillään Padasjoella. Nähdessään minut kävelevän mökkitiellä, hän huusi kovalla äänellä ”Ele perkele!”, aivan kuin olisi enkelin nähnyt.
Istuessamme lempeiden löylyjen jälkeen saunan terassilla katsellen sopuisaa joutsenparia, Ilpo kysyi minulta miten olin pysynyt koko elämäni ajan erossa viinasta. Häneltä kun se oli vienyt kaiken.
Ensimmäistä kertaa tarinani kuultuaan hän kysyi minulta lähtiessäni, että tulisinko vielä joskus käymään, vaikka minä olin tunnettu liikemies ja hän oli vain arvonsa menettänyt vanha juoppo. Yritin piristää häntä lupaamalla tulla käymään mahdollisimman pian uudelleen.
Sitä kertaa ei valitettavasti ehtinyt tulla, kun Ilpo menehtyi hukkumalla mökkirannassaan vuonna 1997. Hän ei valitettavasti ollut ensimmäinen, eikä jäänyt viimeiseksi ystäväkseni, joka on hävinnyt taistelun alkoholia vastaan.
