Elämäni päivämääriä, osa 34
25.10.2023
Siirtyessäni Lahden Kiekkoreippaan toimitusjohtajaksi 1. elokuuta 1977, olin jälleen uuden, tuntemattoman polun edessä.
Suurimpana yllätyksenä minulle tuli palkkasuhteessa olevien pelaajien vähäinen harjoittelu ja etenkin siitä vähäisestäkin määrästä luistaminen, mitä erilaisin verukkein. Kerran päivässä pidettyihin, n. 1,5 tuntia kestäviin harjoituksiin saavuttiin aina hieman myöhässä tai lähdettiin jopa puolta tuntia aiemmin. Jokainen voi arvata, mitä ajattelin tällaisesta pelistä.
Ensimmäinen tehtäväni oli koota SM-Liigaan nousseelle seuralle uusi joukkue ja tehdä heidän kanssaan pelaajasopimukset. Ei kuulosta kovin vaikealta, mutta minä tosiaan en saman vuoden juhannuksena tuntenut vielä ainuttakaan jääkiekkoilijaa nimeltä.
Maan sata parasta kestävyysjuoksijaa kyllä tunsin sukulaisineen, mutta siitä tiedosta ei minulle ollut nyt hyötyä.
Yhtä vähän ymmärsin myös pelaajille maksettavista palkkioista kuin tanssien järjestämisestä Posiolle saapuessani. Tuntui kauhealta maksaa pelaajille pelkästä harjoittelusta, kun yleisurheilussa palkan sai vain kilpailusuorituksesta. Ja silloinkin vain, jos olit tarpeeksi nimekäs tai oli suoriutunut tarpeeksi hyvin.
En olisi mitenkään selvinnyt joukkueen kokoamisesta ilman Turussa asuvan Juhani ”Juuso” Wahlstenin apua. Hän auttoi minua etenkin ulkomaalaisten pelaajien hankinnassa ja heidän sopimusten laatimisessa.
Juusosta ja hänen entisestä valmennettavastaan Juhani Tammisesta tuli minulle läheisiä ystäviä. Tai ”veljiä”, kuten Tami sanoisi.
Minua auttaneiden miesten ansiosta saimme kasattua Lahteen kaudeksi 1977-1978 ehkä Kiekkoreippaan kaikkien aikojen joukkueen, vaikka joukkue vielä paransi runkosarjasijoitustaan yhdellä seuraavalla kaudella kuudennesta viidenneksi.
Joukkueessa oli useita tasokkaita pelaajia ja muutamasta kasvoi sellainen vasta hieman myöhemmin.
Minua toimitusjohtajaksi pyytäneen Erkki Koskelan veli, Ilpo, oli ollut aikanaan ensimmäinen suomalainen, joka oli valittu MM-kisojen All Stars -kentälliseen.
Hienon uran jopa NHL-tasolla tehnyt Kari Eloranta pelasi tuolloin vielä Lahdessa ennen siirtymistä ulkomaille. Kari oli urheilullinen huippupelaaja, joka jo tuolloin harjoitteli poikkeuksellisen mallikkaasti.
Veneilyonnettomuudessa menehtynyt Erkki Laine kuului myöhemmin Suomen ensimmäisen olympiamitalin voittaneeseen olympiajoukkueeseen Calgaryssa 1988. Elorannan tapaan hän siirtyi seuraavalla kaudella Ruotsiin Leksandin joukkueeseen.
Pelaajista on yllä mainittujen lisäksi jäänyt itselle erityisesti mieleen Joensuussa varttuneet veljekset Yrjö ja Markku Hakulinen sekä lahtelaissyntyiset Harri Toivanen ja Hannu Koskinen. Isokokoisesta joukkueen kapteenista Matti Kaariosta tuli sittemmin Ilveksen liigajoukkueen päävalmentaja.
Erittäin tärkeä osa joukkuetta oli tietenkin valmentaja Matti Lampainen, jonka päätyöoli Enso-Gutzeitilla myyntipäällikkönä.
Pyöräilyä harrastanut Lampainen oli kertonut minulle voittaneensa Saarijärven juhannuskisojen pyöräilykilpailun ja muistaneensa hyvin kovan kilpakumppaninsa Reino Mattilan. Reino oli minullekin tuttu mies, sillä taksiautoilija Mattila kuljetti autollaan Pullistuksen menestyneitä lentopalloilijoita ympäri maata.
Porin Karhuissa pelaajana SM-kultaa voittanut Lampainen ei ollut pelaajiensa tavoin kiinnostunut kuntoharjoittelusta. Taktikkona ja lajivalmentajana hän sen sijaan oli erinomainen.
Eikä joukkueen lähellä toimineet lääkäritkään olleet silloin kiinnostuneet ravintoon, lihashuoltoon tai palautumiseen liittyvistä asioista. Yleisurheilupiireistä tulleena toiminta koko lajin ympärillä tuntui vanhanaikaiselta. Epäilen, että nykyisin roolit lajien välillä ovat vaihtuneet aivan päinvastaisiksi.
Tärkeintä joukkueelle tuntui olevan oluen määrä saunailloissa. Sitä kyllä riitti, Kiekkoreippaan pääsponsorina kun toimi Lahden Mallasjuoma. Oluen juonnon lisäksi ei ollut harvinaista, että kiekkoilijat olivat kovia sauhuttelijoita. Urheilukeskuksen talonmies kertoikin minulle, että jos pelaajat joskus oli saatu houkuteltua lenkille, he piilottelivat valmentajaa katsomon takana poltellen tupakkia ketjussa.
Vaikka oma panokseni jääkiekkoilijoiden valmentamisessa jäi vähäiseksi, Lahden vuosilta jäi kuitenkin muistoksi jonkinlaista kulttimainetta nauttiva kehittelemäni hieronta, ”kolttaaminen”.
Kolttaamisessa urheilija kiedotaan paksuihin villakääreihin, joissa hänet viedään kuumaan saunaan. Saunassa hierottavan päälle valellaan lämmintä tai jopa kuumaa vettä. Kolttausta jatketaan vähintään puolen tunnin ajan, mutta lihaksikkaimmat karjut joutuivat viipymään lauteilla tunninkin.
Kolttauskäsittelyn jälkeen kiekkoilijoiden jäistä tyvitukkia muistuttaneet reidet olivat niin pehmeät, että peukalo upposi lihakseen kuin emännän sormi taikinaan.
Viimeiset kyseisessä toimenpiteessä olleet urheilijat ovat Juha Mieto ja Heikki Ikola, mutta aivan viimeisimmän kolttauksen olen suorittanut tamperelaisen polttariryhmän jäsenille Merikievarin savusaunassa vuonna 1988.
Kolttaus on raskasta hommaa koltattavalle, mutta niin myös sen tekijälle. Savusaunassa viiden naisen ja viiden tunnin jälkeen jouduin sanomaan lauteilla alastomana vuoroaan odottaneelle polttarisankarille, etten enää jaksaisi. Nainen oli pettynyt.
Myöhemmin nainen lähetti minulle kortin, jossa kertoi häiden peruuntuneen ja minun olevan vielä kolttauksen velkaa. Se on yksi harvoista maksamatta jättämistäni veloista, pyydän sitä tässä anteeksi.
