Elämäni päivämääriä, osa 33
11.10.2023
Toimiessani Saarijärven Pullistuksen toiminnanjohtajana, seuran puheenjohtaja oli Yhtyneiden Paperitehtaiden ostomies Reino Hakkarainen, joka oli pitäjässä erittäin arvostettu mies, erityisesti metsänomistajien keskuudessa.
Hänellä oli tapana hankkia metsää myös omiin nimiinsä, mistä yhtiö ei luonnollisesti pitänyt, vaikkakin hän osti itselleen vain sellaista metsää, jonka kaupoista yhtiö ei ollut päässyt sopimukseen.
Eräänä aamuna puoli yhdeksän maissa hän asteli Pullistuksen tiloihin normaalia ripeämmällä askeleella. Hän huikkasi ovelta saaneensa kutsun Yhtyneiden Saarijärven toimistolle ja kertoi viipyvänsä vain varttitunnin verran. Vartti oli hädin tuskin ehtinyt kulua, kun hän palasin takaisin. Hänet oli sanottu irti.
Ikäerostamme huolimatta meistä tuli ajan mittaan Reinon kanssa läheisimmät ystävykset ja pystyimme uskoutumaan toisillemme asioista, joista muut eivät tienneet mitään.
Olin muutaman kerran hänen mukanaan ostamassa metsää Saarijärven kyläkulmilla. Reino teki metsäkaupat lähes aina käteisellä rahalla. Hänellä olikin tapa hakea pankista käytettyjä seteleitä, sillä hieman ryppyisistä seteleistä koottu pino näytti pirttipöydän päällä vakuuttavammalta kuin matala pino painosta tulleita sileitä seteleitä.
Juhannuksen 1977 jälkeisenä maanantaina lähdin Reinon mukaan syrjäiselle Kohmun kylälle. Samalla kylällä asui yksi ”mini-Jokkeri”, Sakkolasta sodan vuoksi Kohmulle muuttaneen maratoonari Veikko Karvosen sukulaispoika. Karvonen on muuten viimeisin suomalainen olympiamitalisti maratonilla.
Saavuttuamme Kuhmolle Reino pyysi minua ikikuusikkoon rauhoittumaan. Olin valvonut ollut jalkeilla kolme vuorokautta putkeen makaamatta hetekallani ja kävin vieläkin ylikierroksilla, vaikka Juhannuskisat olivat päättyneet jo edellisenä päivänä.
Istuimme termospullon ääreen puolitoistavuosisataisessa metsässä. Suurten puiden alla tunsimme olevamme luojan luomassa temppelissä. Metsä oli yksi monista meitä yhdistävistä asioista. Hänelle metsä oli vielä tärkeämpi kuin minulle, Pullistuksen ohessa metsä oli Reinolle koko elämä.
Metsässä rohkaistuin kertomaan Reinolle, että minua oli pyydetty SM-Liigaan nousseen Lahden Kiekkoreippaan toimitusjohtajaksi. Hän oli pitkään hiljaa ja sanoi sen jälkeen jättävänsä seuran puheenjohtajuuden, jos lähtisin. Se ei ollut uhkaus, vaan toteamus.
Vaikka ystävyytemme tulisi jatkumaan, aavistin olevani Reinon kanssa viimeistä kertaa metsässä. Olin ottanut mukaani pätkän viimeisimmäksi jäänestä aineestani, jonka olin koulussa kirjoittanut. Koskaan sitä en ollut palauttanut, rehtori kun oli repinyt kaikki edellisetkin. Nämä kirjoitusvihon sivut olivat kulkeneet mukanani aina 13-vuotiaasta lähtien.
Teksti oli vuosien saatossa haalistunut lukukelvottomaksi, mutta onneksi muistin kirjoittamani. Ja muistan edelleen, vaikkakaan en välttämättä aivan sanatarkasti.
Kellertävä kuu paistoi, kun jo pimentyneessä pakkasillassa kaadoin viimeisen tukkipuuni. Lumi narskui saappaitteni alla, kun kävelin pakkasen kovettamaa ajotietä savottakämpälle.
Mieltäni lämmitti metsäpomoin päivällä lausumat sanat: ”Sinä poika saat koko savotan suurimman tilin”. Päätän, etten tilinannon nimenhuudossa ryntää hakemaan rahojani kuin kettuja kanoja jahdatessaan, vaan kävelen hitaasti kuin ison talon isäntä oravia katsomaan.
Päästessäni kämpälle, muut tukkijätkät ovat jo syömässä emäntien valmistamaa käristystä vanhan lankkupöydän ympärillä. Vanhempi emännistä oli etelästä tullut pitkä nainen, jonka kerrottiin lukeneen korkean oppiarvon. Toinen emännistä oli nuori, tummatukkainen lapin tyttö, josta jätkät haaveilivat Olavi Virran lauluja metsäradiosta kuunnellessaan.
Syötyämme nuorempi emäntä pyytää minua, ”Etelää”, kantamaan vettä saunaan kanssaan. Täytettyämme suuren puusaavin äärimmilleen lapin taipuisa tyttö riisui vaatteensa, kertoen saunovansa aina ennen jätkiä. Hän pyysi minua nousemaan kanssaan vuosien tummentamille ylälauteille.
Tytön vartalon muodot heijastuivat öljylampun valossa saunan takaseinään, kun heitimme ensimmäiset löylyt…
Kuunneltuaan hiljaa, Reino nousi ylös sammaleen peittämältä kiveltä ja sanoi: ”Taisivat nuorena poikana kirjoittamasi tarinat toteutua pohjoisessa”. ”Niin taisivat”, vastasin samanlainen vieno hymy kasvoillani.
Nyt mieleeni kirjoittamat haaveet Saarijärvelläkin olivat toteutuneet ja olin valmis seuraavaan, lyhyehköön mutta tapahtumarikkaaseen elämänvaiheeseeni Lahdessa.
