Elämäni päivämääriä, osa 32
27.9.2023
70-luvulla elettiin Suomen kestävyysjuoksun kultakautta ja oma elämänikin kietoutui hyvin pitkälti kestävyysjuoksijoiden ja kestävyysjuoksukilpailuiden ympärille. Vaikka olin monessa mukana, kaikki muu ympärilläni tuntui vain taustakohinalta.
Elin juoksijoiden mukana, niin arjessa kuin juhlassakin, koko sydämelläni. Muuhun ei rakkauteni riittänyt.
Iloitsin valmentamani juoksijan alittaessa ennätyksensä tammikuun tuiskussa yhtä vilpittömästi kuin viisivuotias poika saadessaan polkuauton. Harmittelin sadatellen, jos urheilijan jalkaan ilmestyi rakko kilpailun aattona, aivan kuin olisin kompastunut suolla täysinäisen hillaämpärin kanssa.
Kestävyysjuoksuväen joukossa jääkiekkoa pidettiin yhtä paljon urheiluna kuin ryyppyporukan kesäisiä tikanheittokilpailuita. Posion vuosinani kukaan paikkakunnalla ei omistanut edes jääkiekkomailaa, tai ei sitä ainakaan uskaltanut minulle tunnustaa.
Vitsailimme jääkiekkovalmentajien vaihtaneen pelaajien ruokajuomaksi oluen, koska luulivat reisiin kertyvän maitohapon johtuvan liiallisesta maidon juomisesta.
Lapsellisen vitsailumme ymmärtää ehkä paremmin, jos muistaa millaisessa asennossa suomalainen urheilumaailma vielä 70-luvulla oli. Suomi ei tuohon mennessä ollut voittanut lajissa ainuttakaan arvokisamitalia, vaikka esimerkiksi MM-kilpailujen A-sarjassa pelasi tyypillisesti vain 6 tai 8 joukkuetta.
Olympiakisojen kultamitalista ei kukaan edes haaveillut, kun taas kestävyysjuoksussa voitto arvokilpailuissa oli jopa odotettu, mitalitta jääminen katastrofi. Vuonna 2023 tilanne on täysin vastakkainen.
Varhain aamulla torstaina 22. kesäkuuta vuonna 1977 Pullistuksen toimiston vihreä puhelin, kuten se Juhannuskisojen kynnyksellä teki muutenkin taukoamatta. Ajattelin, että joku urheilija toivoi pääsevänsä viime hetkellä mukaan kilpailuihin tai joku toimitsijaksi lupautunut ei pääsisikään tulemaan.
Linjan toisessa päässä kuitenkin hieman erikoisella äänellä puhunut mies esitteli itsensä Lahden Kiekkoreippaan sihteeriksi Erkki Koskelaksi. En ehtinyt sanoa mitään, kun hän jatkoi seuran kutsuvan minut toimitusjohtajakseen alkavaksi kaudeksi.
Meinasin lyödä luurin pöytään, kuten muidenkin hörhöjen kohdalla siihen aikaan. Päätin kuitenkin kysyä – en kovin kohteliaasti – tiesikö kenelle hän oli soittanut. ”Etkös sinne se Jokkeri ole?”, mies kysyi. Kerroin olevani, mutta samaan hengen vetoon kerroin vihaavani jääkiekkoa enemmän vain rokkimusiikkia.
Luulin jo pitkän hiljaisuuden tarkoittaneen sitä, että Koskela oli sulkenut puhelimen, mutta hetken päästä hän kertoi, että Kiekkoreipas halusi tästä huolimatta palkata juuri minut.
He kertoivat uskovansa minun saavan Päijät-Hämeen ihmiset kiinnostumaan jääkiekosta ja pelaajat harjoittelusta, jos olin kerran saanut lappalaisetkin tanssimaan ja juoksemaan.
Vastoin kaikkia odotuksia kiinnostuin tehtävästä jo puhelun aikana. Kiekkoreipas oli juuri noussut SM-Liigaan ja eronnut Lahden Reippaasta omaksi seurakseen. Ehkä näin tilanteessa jotain samaa kuin saapuessani aikanaan Posiolle ja sen jälkeen Saarijärvelle.
Sovimme tapaamisen heti juhannuksen jälkeiselle viikolle Koskelan työpaikalle, vakuutusyhtiö Sammon konttorille Lahteen.
Pysähtymättä ajoin Lahteen Jämsän kautta. Sammon konttorin tyylikkäässä aulassa pöydän takana istunut nainen toivotti minut tervetulleeksi ja ilmoitti puhelimitse Koskelalle Herra Elevaaran saapuneen. Hän tuli huoneestaan iloisesti hymyillen, käsi ojossa. En tiedä miksi, mutta minulle palautui sillä hetkellä väkevästi mieleeni Keuruun kisailijoiden puheenjohtaja, joka saapui huoneestaan myös käsi ojossa. Missä olisinkaan, jos olisin valinnut Keuruun Saarijärven sijaan?
Erkki Koskela kertoi minulle heidän toivovan minun vastaavan talousjohtamisen lisäksi joukkueen kokoamisesta ja sen fysiikkavalmennuksesta. Toimisin myös otteluissa joukkueenjohtajana ja seuran edustajana SM-Liigan hallituksessa.
Kesken palaverimme paikallinen jääkiekkoihminen Matti Äärinen soitti Saarijärveltä suoraan Koskella kysyen, oliko hän tietoinen että Elevaara oli kieltänyt jääkiekon pelaamisen saapuessaan Saarijärvelle. En muista itse näin tehneeni, mutta ehkä se siltä oli muista tuntunut.
Koskela kuunteli hetken Äärisen pauhaamista ja sen jälkeen vakuutusmyyjän kohteliaisuudella kiitti häntä tiedoista ja sulki puhelimen. Edelleen minut haluttiin Lahteen.
Samaan tapaan kuin Saarijärvellekin, minun toivottiin myös perustavan oman lehden Kiekkoreippaalle. Koskela uskoi sen olevan minulle helppoa kuin heinänteko. Ajattelin, ettei hienoon pukuun pukeutunut vakuutusmies koskaan ollut käynyt heinänteossa.
Nimittäin ainakaan minulle viiden hehtaarin alan heinänteko, vain omat ajatukseni seuranani, ei ollut koskaan tuntunut helpolta.
