Elämäni päivämääriä, osa 31
13.9.2023
Isäni Olavi Osvald Vihtori menehtyi 22. helmikuuta vuonna 1975 hävittyään taistelun syöpää vastaan. Hautajaisiin ehdin, mutta kertaakaan en häntä ehtinyt mennä katsomaan hänen sairastaessaan. Siitä olen tuntenut syyllisyyttä ja tulen todennäköisesti tuntemaan loppuelämäni ajan.
Hänen ja samalla minun juuret juontavat meren rannalle Merikarvian Kräniin, Kuggin pirttiin. Vuonna 1540 Merikarvialla oli vain kolme veroa maksavaa taloa, joista Kuggi oli yksi. Talo oli hansakaudella kauppapaikka ja nimi viittaakin hansalaivoista käytettyyn nimitykseen Koggi.
Minunkin sukunimeni voisi siis olla Kuggi taikka myöhemmin Kungsbacka. Jossain vaiheessa isäni muutti sen kuitenkin Elevaaraksi. Pitkään sen nimisiä ihmisiä oli vain kolme, vanhempani ja minä. Jossain vaiheessa saavutettuani jonkinlaista mainetta, muutamat sukulaiseni halusivat myös vaihtaa nimensä. Siihen saakka he eivät kyllä olleet minua sukulaisekseen halunneet tunnustaa.
Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf pysähtyi vuonna 1614 Kugginmäelle ruokailemaan, jonkin tarinan mukaan peräti yöpyi seurueineen paikalla. Talolle hän joka tapauksessa antoi nimeksi Kungsbacka.
Reilu sata vuotta myöhemmin, vuonna 1743 talo siirrettiin Merikarvianjoen vastarannalle. Talossa asuu edelleen pikkuserkkuni Jukka Koskenkorva.
Isäni oli muuttanut lapsena perheensä kanssa Tuorilan kylälle, jonka kyläkoulun ensimmäisiä oppilaita hän oli. Samaa koulua olen itse ja myös molemmat poikani käyneet. Nyttemmin koulun on 2000-luvulle tultaessa jo valitettavasti lakkautettu.
16-vuotiaana kesällä 1925 isäni joutui todistamaan varsin traagista tapahtumaa, kun joukko valkoisten puolella taistelleita miehiä oli kokoontunut muistelemaan menneitä sahanomistaja Kouhinpuutarhaan.
Koko kansakunnan kahtia jakaneen sisällissodan synnyttämä viha ja katkeruus oli tuolloin vielä vahvasti läsnä paikkakunnalla.
Paikalle myöhässä lohimereltä tullut isäni serkun isä Uuno Koskenkorva joutui sodassa punaisten puolella olleiden miesten yllättämäksi ja hänet puukotettiin hengiltä. Puolustuskyvyttömän miehen raaka tappokaan riittänyt, vaan ruumista vedettiin vielä hevosen perässä kilometrien verran. Päätekijä tuomittiin teosta 8 vuodeksi kuritushuoneelle.
Isäni kertoi käyneensä kaksivuotisen asepalveluksensa Kainuun sissipataljoonassa, josta oli päässyt lomalle vain kerran vuodessa.
Varusmiesajan jälkeen hän aloitti työskentelyn Petsamon Nikkeli osakeyhtiössä, edeten aina räjäytystyön johtajaksi. Etenkin 1930-luvun alkupuoliskolla Suomessa elettiin puutteen aikaa, mutta Petsamon alueella kurjuutta ei tunnettu. Jäämeren rannalla raha ja tavara liikkui.
Vuoden 1939 syksyllä isäni lähti Merikarvialle hakemaan äitiäni Petsamoon, jonne heidän oli tarkoitus asettua asumaan ja perustaa perhe.
Marraskuussa syttynyt talvisota kuitenkin muutti heidän, aivan kuten kaikkien muidenkin suomalaisten, elämän kertaheitolla ja lopullisesti.
Isäni haavoittui ensimmäisen kerran joulupäivänä Ilomantsin lentopommituksissa ja toisen kerran 9. helmikuuta 1930 Oinassalmen rajuissa taisteluissa. Lopullisesti hän kuitenkin kotiutui vasta marraskuussa vuonna 1944. Kuten tuhansien muidenkin sodan käyneiden miesten kohdalla kävi, sodasta ei palannut sama mies, joka oli sinne vuosia aiemmin lähtenyt.
Jäin perheemme ainoaksi lapseksi. Ehkä syy oli yksinkertaisesti se, ettei vanhemmillani ollut varaa hankkia lisää lapsia. Toinen syy saattoi olla sodan jättämät arvet. Isäni päähän jääneitä raudankappaleita ei voinut leikata ja se yhdistettynä sodassa saatuihin psyykkisiin traumoihin, teki hänestä todella julman ja arvaamattoman ihmisen viinaa ottaessaan, ainoastaan jouluisin.
Liian monta joulua jouduimme äitini kanssa olemaan karkuteillä ja peloissamme, kunnes teini-iässä laitoin asialle kertaheitolla lopun tavalla, jota tässä kirjoituksessa ei liene enää syytä kerrata.
Tapahtuneen vuoksi en ole itse koskaan juonut alkoholia, vaikka sitä olen elannokseni yli puolet elämästäni tehnyt. Varsinkin Posion aikoina humalaiset ihmiset olivat minulle niin punainen vaate, että on ystävääni Esko Aholaa kiittäminen, etten päätynyt aikanaan vankilaan tämän vuoksi.
Palattuani Suomeen, emme koskaan käyneet läpi tapahtunutta isäni kanssa. Hänen tapansa pyytää anteeksi oli lähettää minulle kaikki ylimääräiset rahansa, jotka sitten jaoin Lapin nuorille lenkkitossujen ja muiden varusteiden muodossa.
Erään rahalähetyksen mukana oli kirje, jossa isäni pyysi päästä vielä kerran käymään Lapissa, jonne hän oli suunnitellut rakentavansa elämänsä äitini kanssa. Ei minulla ollut aikaa sellaiseen.
Ollessani Saarijärvellä, kirjeessään hän kertoi sairastavansa syöpää ja pyysi minua vielä kerran luokseen. Aikaa ei ollut vielä silloinkaan.
Hautajaisiinkaan en ollut ensinnä lähteä. Silloin Pullistuksen puheenjohtaja Reino Hakkarainen lähes ainoan kerran komensi minua, sanoen että jos toisella on aikaa kuolla, niin silloin täytyy sinulla olla aikaa mennä hautajaisiin.
Isäni arkkua kantaessani ymmärsin, että aikaa olisi kyllä ollut. Ehkä me vielä tapaamme
