Elämäni päivämääriä, osa 19
18.1.2023
Pyrinnön toiminnanjohtajan tehtävien lisäksi ryhdyin tuntiopettajaksi Posion lukioon sekä keskikouluun syyslukukaudella 1968. Rehtori ei nimityksen yhteydessä kysellyt oman koulutodistukseni perään. Eikä tarvinnut, sillä minusta tuli niin suosittu opettaja, että oppilaat tulivat tunnilleni heti edellisen loputtua, ja lähtivät vasta seuraavan ollessa jo käynnissä.
Poliittisiinkin asioihin vaikutin osallistumalla urheilu-, nuoriso- ja raittiuslautakunnan kokouksiin. Kunnan vähäisiä rahoja jaettaessa ei äänestyksiä tarvittu, vaan kaikki annettiin suoraan Pyrinnön toimintaan tekemieni esitysten mukaisesti.
Silloin tuntui, ettei ollut sellaista tointa, ehkä papin virkaa lukuun ottamatta, johon minua ei olisi haluttu.
Myöhemmin aloin pitämään liikuntatunteja myös syrjäkylien kouluilla. Kun oppilaat näkivät autoni kaartavan pihaan, he ryntäsivät ulos kesken oppitunnin. Erästä vanhempaa naisopettajaa lukuun ottamatta opettajat hyväksyivät tämän. Totesivat vain, etteivät oppilaat kuitenkaan oppisi mitään odottaessaan Jokkeria kuin lapset joulupukkia.
Liikunnan ja laskennon lisäksi opetin nuorille elämää. Aivan kuin Säkylän työllisyyskurssin aikoihin, kerroin värikkäitä tarinoita omasta ja vähän muidenkin elämästä. Hiljalleen myös oppilaiden vanhemmat tulivat kuuntelemaan juttujani.
Törmäsin yhä uudelleen ja uudelleen samaan asiaan. Ihmiset olivat aidosti yllättyneitä, että etelässäkään kaikki eivät eläneet yltäkylläisyyksien ja rikkauksien keskelle. Nykyään ajatuskin tästä kuulostaa hassulta, mutta näin pohjoisessa ajateltiin vielä 60-luvulla.
Etelän rikkauksien korostamisen sijaan muistutin, että Lapin ihmisillä on paljon arvokkaita asioita, joita ei voi rahalla ostaa. Joku voisi ajatella, että sanoin näin miellyttääkseni heitä, mutta puhuin vilpittömästi sydämestäni. Tästä syystä muistelenkin Posion vuosiani niin suurella kaiholla.
Opettajapestini ei kuitenkaan sujunut täysin ongelmitta, vaikka käytännössä kaikki oppilaat olivat valmennettaviani. Kun olin antanut välitodistukseen lähes kaikilla oppilailleni liikuntanumeroksi täyden kympin, kouluhallitus lähetti seuraavana keväänä tiukkailmeisen naistarkastajan Posiolle seuraamaan opetustani. Ajattelivat Helsingissä varmaan, että jonkinlaista vilppiä siellä on ollut pakko harjoittaa.
Valmensin silloin maan neljää parasta naiskeihäänheittäjää. Tarkastuksen ollessa käynnissä, heistä kaksi, kemijärveläiset Launelan kaksoset Kirsti ja Kaisa olivat harjoittelemassa kuntopallolla koulun liikuntasalissa.
Tyttöjen ollessa jo vaihtamassa vaatteitaan harjoituksen päätyttyä, Kaisa mätkäisi pallolla Kirstiä. He alkoivat painia vimmatusti pelkissä alushousuissaan. Rinnat heiluivat kuin kappelin kellot, pierut paukkuivat kuin vasarat pärekattotalkoissa.
Tarkastaja sattui tulemaan juuri silloin saliin. Hän lysähti viereeni penkille ja pystyi vain änkyttäen kysymään, että ”Mitä tämä on?”. ”Painia. Painia tämä on”, vastasin.
En ehtinyt kertoa tarkastajalle, etteivät tytöt olleet edes koulun oppilaita, ennen kuin hän ryntäsi salista ulos. Koulun rehtori kysyi minulta vielä seuraavana päivänä, että tapahtuiko tunneilla mitään erikoista. Vakuuttelin, että mitään erikoista ei ollut tapahtunut.
Olin edellissyksynä ilmoittanut jo Tampereelle, etten tulisi Teknilliseen opistoon välivuodenkaan jälkeen, vaan elämäni oli nyt pohjoisessa.
Ehdin opiskelupaikkani perumista jo hetken katua, mutta minkäänlaisia jälkiseuraamuksia asiasta ei kuulunut. Myöhemmin tämä tarkastaja oli kertonut kollegalleen, äitini serkulle Kauko Vettenrannalle, järkyttyneensä näkemästään niin, ettei ollut pystynyt kirjoittamaan käynnistään minkäänlaista raporttia.
Seuraavan kerran koulutoimentarkastaja, tällä kertaa miespuolinen, saapui Posiolle vuoden 1971 keväällä. Tarkastaja oli kovin kiinnostunut oppilaiden lukuvuoden aikana kirjoittamista aineista. Hän kummasteli kovasti, eivätkö oppilaat olleet kirjoittaneen tosiaan kahta ainetta enempää koko vuonna.
Tarkastaja taisi epäillä, että talven ainekirjoitustunnit olivat käytetty hiihtämiseen. Näin en itse muista tapahtuneen, mutta vaikka se olisikin totta, niin epäilenpä, että nykynuorisollekin tekisi hyvää vaihtaa lukujärjestyksestä muutama tunti katekismuksen lukua liikkumiseen raittiissa ulkoilmassa.
