40 vuotta yrittäjänä
11.11.2021
Perheyrityksemme Elevaara Oy täytti lokakuun 22. päivänä kunnioitettavat 40 vuotta. Neljäkymmentä vuotta on pitkä aika ihmiselämässä. Vaikka Suomessakin on lukuisia satoja vuosia vanhoja yrityksiä, niin yritykselle tuo aika on vielä ihmistäkin pidempi.
Vaikka minäkin olen herännyt lähes jokaisena päivänäni yrittäjänä innokkaana ja toiveikkaana, lukemattomat kerrat olen kuitenkin joutunut painamaan pääni tyynyyn pettyneenä ja lannistuneena.
Yrityksen pitäminen hengissä läpi yrityksen alkuvaikeuksien, 90-luvun lama-aikojen, taistelun verottajan kanssa, finanssikriisin ja viimeisimpänä koronapandemian on vaatinut sitkeää työntekoa ja periksiantamattomuutta.
Lomailemalla se ei olisi ainakaan onnistunut. Ehkä sitä kuitenkin olisi pitänyt joskus tehdä. Ei minun itseni, mutta muiden vuoksi. Olen viimeksi ollut perheeni kanssa lomalla joskus 90-luvun loppupuolella. Olimme silloin Kanariansaarilla ja kotimme ryöstettiin sillä välin. Taisi Jokkerin lomailu olla sellainen tapaus, että oli mennyt rosvojenkin korviin.
Muutenkin kun on löytänyt kutsumusammattinsa, niin ympäröivät ihmiset ja heidän tarpeensa jäävät monesti liian vähälle huomiolle.
Olen ollut onnekas saadessani työskennellä rakkaan puolisoni kanssa yhteisessä yrityksessämme. Hän on antanut yritykselle moninkertaisesti sen, mitä minä. Niin työpanoksen suhteen, kuin senkin että yrittäjyys ei ole ollut hänen valintansa. Minulle kun se on taas aina ollut itsestäänselvyys. Varmaan siksi, että tuskin minua kukaan palkkatöihin ottaisikaan.
Varsinainen juhlapäivä sujui ravintolasalia siivotessa, hotellihuoneita pedatessa ja voileipiä tehdessä seuraavan illan tansseja varten. Aivan tavallinen päivä, kuten tuhannet muutkin.
Tätä kirjoittaessa mietin, että olisi edes kukkia pitänyt ostaa. Siitäkin huolimatta, että olen ollut aina huono ostamaan lahjoja, kukkiakin. Tai varsinkin kukkia.
Vain kerran olen ostanut kukkia, kivitaloja useammin. Kemijärveläinen kukkakauppias ei uskonut Jokkerin olevan ostamassa kukkia. Piti oikein korottaa ääntä, että hän ymmärsi millä asialla olin liikkeellä.
Ostinkin kaikki kaupan ruusut. Aina kuitenkaan isoinkaan kimppu ei riitä. Silloin jäähyväisiksi tuomani ruusut toivat sepän tyttärelle vain lohduttoman itkun ja ikuisen kaipuun.
Ennen vieläkin käynnissä olevaa koronakriisiä monelle minun sukupolveni yrittäjälle 90-luvun lama oli aikaa, jonka vaikutukset näkyvät vielä tänäkin päivänä.
Silloinen pääministeri Esko Aho on tuoreessa kirjassaan kuvannut sen ajan tapahtumia hyvinkin seikkaperäisesti ja ansiokkaasti. Pienyrittäjän näkökulmasta näytti kuitenkin vain siltä, että pankit ajoivat valtion tuella yritykset, jos eivät suoraan tuhon tielle, niin vähintään roskapankki Arsenalin asiakkaiksi.
Tuhannet yrittäjäperheet menettivät kaiken. Ei pelkästään vuosien kovalla työllä hankkimansa omaisuuden, mutta myös perheensä ja valitettavan moni myös elämänhalunsa. Todella ikävä omakohtainen kokemukseni on, että jopa jälkimmäisestä moni korpikommunisti tuntui nauttivan.
Nyt koronapandemian saavuttua pyytämättä ja yllättäen, vaarana oli samanlaisen katastrofin toistuminen. Vaikkakin pahiten rangaistujen toimialojen (matkailu-, majoitus-, tapahtuma- ja ravintola-alat) tuki on ollut liian hidasta ja osin riittämätöntä, uskon kuitenkin, että valtio on tällä kertaa vilpittömästi yrittänyt parhaansa.
Ikävää on, että tukia todella tarvinneiden, rehellisten yrittäjien mainetta ovat lianneet niitä tarkoitushakuisesti hyväksikäyttäneet yritykset ja konsultit. Minäkin olisi voinut hakea ja saada kymmeniä tuhansia rahaa vaikkapa mobiililaitteissa toimivan hotellivarausjärjestelmän kehittämiseen. Vaikka raha olisi tullut tarpeeseen, en kehdannut. Souvareita kuuntelemaan tuleva tanssikansa osaa kyllä varata hotellihuoneensa soittamalla. Muutama jopa sähköpostilla.
Hyvin menestynyt, nyt jo edesmennyt saarijärveläinen yrittäjä ja kansanedustaja Väinö Rautiainen aikoinaan hyväntahtoisesti sanoi minulle, että tappion siemenet kylvetään voiton päivinä. Väinön sanoista huolimatta niin oli käydä minullekin. Ja monen monta kertaa.
Monet huonot päätökset ovat johtuneet ainoastaan omasta suuruudenhulluudestani, mutta moni myös halustani auttaa ihmisiä. Eräs ystäväni oli osaava ja työteliäs kodinkonemyyjä Siikaisista. Myös huippulahjakas nyrkkeilijä, sen muistan kokeneeni joskus leukaperissäni.
Hänet erehdytettiin ostamaan suuri kodinkoneliike varastoineen siinä vaiheessa, kun kaikissa vähäväkisen Siikaisten syrjäkylien taloissa oli jo samasta liikkeestä ostetut kodinkoneet. Tämän tajuttuaan hän otti kaverikseen viinan, josta tuli myöhemmin hänelle vaarallinen vastustaja. Kuten niin monelta muultakin. Häneltä meni liike, koti, perhe ja kaverit. Tässä järjestyksessä.
Minulla meni silloin hyvin. Päätin auttaa kaveriani perustamalla Merikarvian keskustaan kodinkoneliikkeen, jonka päällikköksi palkkasin hänet kiinteällä kuukausipalkalla. Viikkoa ennen liikkeen avajaisia hän otteli taas viinan kanssa. Heikki voitti viimeiset erät, mutta ei ottelua. Monelle hän oli vain juoppo, mutta minulle rehti mies, joka ei vain viinan voimaa voittanut.
Jouduin pyytämään Merikievarin tarjoilijat myymään vapaavuoroillaan kodinkoneita. He suostuivat tähän vastahakoisesti. Heidän työnkuvaansa kuului jo ennestään juosta kiinni Merikievarin takana olleilla pelloilla irti päästämiäni sikoja kiinni. Jouduin nimittäin hetken aikaa päästää kasvattamamme siat irti aina tarkastajien tullessa. Meillä kun ei sikoja pitänyt olla, mutta joku oli heille näin kielinyt. Toivottavasti rikos on jo vanhentunut.
Lopulta tarjoilijat saivat myytyä vain yhden koneen. Sekin lopulta palautui. Kone myytiin ruotsia puhuneelle siipyyläiselle ikämiehelle. Hän oli ostamassa pyykinpesukonetta, pelkästään suomea puhunut ”myyjä” möi hänelle astianpesukoneen.
Onneksi lopulta pääsin koneista eroon Merikievarin bingossa. Sen osasin. Kun Lapissa monessa bingossa pääpalkintona oli kahvipaketti, meillä Posiolla oli moottorikelkka. Sekin erotti, että kun muualla ei ollut väkeä, meillä kaikki eivät edes mahtuneet bingosaliin.
Lopuksi haluan vielä lausua lyhyet kiitokset kaikille vuosien varrella tapaamilleni asiakkaillemme, mutta erityisesti nyt Aronkeitaalla käyvälle väelle. Korona-aika on ollut raskas. Tapahtuma-alan ihmiset ovat saaneet runsaasti ilkeää ja henkilöönkin osuvaa palautetta.
Välillä on tuntunut siltä, että kyse ei ole enää meitä kaikkia koskettavasta pandemiasta. Vaan samasta asiasta, kun 90-luvun yrittäjien ja korpikommunistien kanssa. Toivotaan, että toinen ei pärjää.
Tämä on sattunut erityisesti, koska tiedän että minä en enää toista neljää kymmentä vuotta yrittäjänä saa jatkaa. Siksi jaksan herätä uuteen päivään edelleenkin ainakin henkisesti yhtä innokkaana kuin 40 vuotta sitten.
